Raja- ja tieasiat ovat aina olleet kimurantteja juttuja. Kosmos- tahi mustekynällä ei ole kannattanut viivoja vedellä. Harkiten ja neuvotellen on parhaiten edetty, riitoja vältellen. Usein on päädytty käräjille, mutta harvemmin on onneksi nyrkein juteltu.
Pälkäneellä ja Valkeakoskella näyttää olevan veljelliset välit jos mitä voi rajoista vetää johtopäätöksiä. Kuntien välisessä rajassa on vain muutama selkeä kulma. Onhan selvää, että veteen on helpompi viivoja vedellä, mutta löytyy sieltä myös peltoa ja korpea.
Nyt mennään Kuisemaan ja käydään ihmettelemään Särkisillan kahtiajakoa. Silta itsessään ei ole ollut kinaamisen kohde vaan rantaniityt, joilta ennen heinän viljelyä niitettiin tuiki tarpeellista apetta elukoille. Ojasta kalastettiin särkeä vallankin kevätkudun aikaan. Kalat säilöttiin vahvan suolan kera nelikoihin.
Kuisemalaiset olivat kautta aikojen käyneet korjaamassa molemmat sadot talteen. Hauholaisille tämä ei sopinut, vaan he katsoivat paikan kuuluvan itselleen.
Vuonna 1458 määrättiin oikein kihlakunnantuomarin avustuksella niityt kuuluvaksi hauholaisille. Kuisemassa näytettiin kintaalla tällaisille teoille ja laitettiin viikatteet heilumaan kuin ennenkin.
Hauholaiset eivät periksi antaneet, vaan hakivat vahvistusta asialle vielä kolmelta laamannilta ja kolmilla käräjillä. Yksillä käräjillä tosin annettiin pälkäneläisille oikeus niittyihin ja kalastusoikeus ojan osalle. Aikaa kului hyvän matkaa kolmatta sataa vuotta ja aina vain heilui Kuiseman viikate Särkiojan rantaniityillä.
Nyt on viikatteet viety museoon ja suolattua särkeä ei taida löytyä kuisemalaisten ruokapöydästä. Sanonta tosin väittää särjen kasvattavan järkeä.
Muistona näistä ajoista on polveuma rajassa, joka jättää ojan pientareet ja sillasta puolet Pälkäneelle. Se ei ole mikä tahansa kuntien välinen viiva. Se on myös maakunta- ja lääniraja.
Silta itsessään on pienoinen nähtävyys. Sen suunnittelija ja toteuttajat ovat luoneet kivestä hienon monumentaalisen kokonaisuuden.
