Mummon murinat

Mustekyniä ja muita kirjoitusvälineitä

Tuli olluksi äskettäin Luopioisten Seuratalolla Ikäpiste-tilaisuudessa, jossa meille neuvottiin tietotekniikkaa ja netin palvelujen käyttöä.  Kun yhä enemmän kaikki hommat hoituvat näillä nykysysteemeillä, ei olisi haitaksi, jos mummotkin uutta oppisivat. No, moni meistä pärjää aika hyvin jo sillä, että kännykällä soittelee ja lähettää tekstiviestejä sekä hoitaa pankkiasiat tietokoneella. Siis onko pakko oppia vielä tabletin ja älypuhelimen käyttö?

Kun me sieltä tilaisuudesta selvittiin, niin mietittiin porukalla, miten kaikki nykyään on erilaista kuin meidän nuoruudessa. Niin kuin esimerkiksi kirjoittaminen. Muistatteko, kun me ennen koulussa kaunokirjoitusta harjoiteltiin tai raapusteltiin aineita? Pulpetilla oli mustepullo, johon kastettiin sitä mustekynää. Mummolla on muistissa järkyttävä kokemus siitä, kuinka pullo kerran keikahti nurin ja koululeninki sai pahat mustetahrat.  Viisikymmenlukuakohan se sitten oli, kun saimme mukavat kuulakärkikynät?

Vuosisatojen ajan kai niillä metalliteräisillä mustekynillä hoidettiin kaikki paperihommat: kirjeet, pöytäkirjat, testamentit ja muut. Yhdysvalloissa tuotettiin ensimmäiset kirjoituskoneet kaupalliseen käyttöön vuonna 1873. Mekaaniset koneet olivatkin sitten työkaluina liki sata vuotta. Olikohan viisikymmen- tai kuusikymmenluku menossa, kun niistä alkoi tulla sähkökäyttöisiä?

Milläs ennen kopiokoneitten ja tulostinten aikaa saatiin jostakin asiakirjasta monta kappaletta? Hmm, papereitten väliin pantiin kalkkeeripaperia. Lyöntivirheitä ei olisi saanut tehdä. Muistaako joku, mikä oli telefax? Sillähän lähetettiin asiakirjoja matkojenkin päähän, kun sähköpostista ei vielä mitään tiedetty.

Sitten kehitys kehittyi ja virheitten korjauskin onnistui kohtuullisesti. Ehkä 1980-luvulla mummo sai sähkökirjoituskoneen, jonka korjausnauhan avulla saattoi panna uusiksi jotain kuusitoista merkkiä.

Me vanhatkin oltiin vielä kauan hommissa, kun tietotekniikka alkoi tunkea työpaikoille. Aluksi tuli olluksi ”reikänauhanlävistäjänäkin”.  Tiedot naputeltiin nauhalle, joka sitten lähetettiin erityisellä laitteella pääpaikalle Helsinkiin. Sitten alettiin puhua ”päätteistä”, kun varsinainen keskuskone oli taas muualla.

Suomessa luku- ja kirjoitustaito on ollut koko kansan hallussa noin sata vuotta. Sitä ennen homman osasi vain pieni joukko oppineita. Eipä ole tietoa, millaisella sulkakynällä Aleksis Kivi kirjoitti mestariteoksiaan. Kirjapainoja sentään hänenkin aikanaan jo oli. Ensimmäinen perustettiin Suomeen 1642.

Tuli luetuksi Väinö Linnan elämästä kertova Jaakko Syrjän teos Muistissa Väinö Linna. Siitä ilmeni, että vielä Tuntematonta sotilasta ja Pohjantähti-sarjaakin mestari laati ensin lyijykynällä ruutupaperille. Siitä sitten naputteli mekaanisella kirjoituskoneella varsinaiset kustantajalle menevät paperit. Kirjapainossahan oli oikolukijat ja latojat, jotka tekivät viimeistelyn. Nykykirjailijalla on tietokone, jolla voi koko ajan muuttaa ja muokata tekstiään. Ilmankos heiltä ilmestyykin 500-sivuisia tiiliskiviä. Kerrotaan, että tiivistä tekstiä tuottava Antti Tuuri käyttää yhä kirjoituskonetta, vaikka on koulutukseltaan insinööri, joten tekniikan hienoudet tuskin ovat hänelle mikään ongelma.

Mymmeli

P.S. Väinö Linnan elämäkertatiedoista ilmeni, että hän kuoli keuhkosyöpään Kangasalan Pikonlinnassa 21.4.1992. Vaikka hänet tuotiin sinne vasta edellispäivänä, niin kuolinpaikaksi merkitään Kangasala.

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>