Sappeen rinteissä on lokakuun alusta alkaen tasoiteltu kesäisiä Bike Parkin hyppyreitä ja kallistettuja mutkia, jotta lumen tehtailu päästään aloittamaan heti kun pakkaskelit saapuvat. Iso-Streetin kohdalla kuitenkin rakenneltiin pyöräilijöille uusia baanoja syksyyn saakka. Niitä ei tarvitse tasata talveksi, sillä ensi keväänä lopullisesti valmistuva uusi rata jää talvella paksujen lumimassojen alle.
Bike Parkin uutta rataa on ollut suunnittelemassa alamäkiajon legenda Matti Lehikoinen.
– Olisi tietenkin kiva rakennella itselle valtavia hyppyreitä ja isoja kallistettuja mutkia, mutta tässä tavoitteena on tehdä sellainen rata, jonka kuka tahansa pystyy ajamaan, Lehikoinen sanoo.
Uuden radan hyppyrit suunnitellaan niin, että jos taidot tai rohkeus eivät riitä hyppimiseen, radan voi ajella pohjien kautta. Aloittelevat kuskit voivat mennä kallistettuihin mutkiin jarrulevyt hehkuen ja kokeneemmat kuskit lisää vauhtia polkien.
Radasta tulee vauhdikas, kumpuileva ränni.
– Nyt ei haeta haasteita niin, että rata viedään hirvittävään louhikkoon, Lehikoinen sanoo.
Mies ei ole aiemmin ollut alusta alkaen suunnittelemassa ja rakentamassa rataa alamäkipyöräilyyn.
– Jos tästä tulee susi, niin ainakin tiedetään, ketä syyttää, hän nauraa.
Kurssin avulla lajista saa enemmän irti
Sappeen Bike Parkista on tullut espoolaisen Matti Lehikoisen kotirinne.
– Sappeessa on hyvät radat, ravintolat ja hissit. Täällä on kiva käydä, sillä Bike Parkia kehitetään aktiivisesti. Ihan arki-iltana ei kuitenkaan viitsi lähteä, sillä Espoosta kertyy parin tunnin ajomatka.
Matti Lehikoinen paitsi treenaa, myös vetää maastopyöräklinikoita Sappeessa. Päivän mittaisilla kursseilla keskitytään hiomaan ajoasentoja ja -linjoja.
– Tavoitteena on muuttaa ajamista helpommaksi ja turvallisemmaksi, Lehikoinen sanoo.
Kurssien sisältö räätälöidään kuskien tason mukaan. Yleensä mukaan otetaan kuusi ajajaa kerralla. Alkajaisiksi Lehikoinen pyrkii saamaan käsityksen heidän lähtötasostaan.
– Ryhmää pitää osata lukea, jotta näkee, mitä kukin osaa hyvin ja missä olisi kehitettävää tai korjattavaa.
Osa lähtee hakemaan oppia heti harrastuksen aloitettuaan, osa on saattanut ajaa ja kilpailla vuosia, kunnes huomaa, että itsenäisellä opettelulla alkaa tulla raja vastaan.
– Muutaman vuoden lajia harrastanut voi kokea olevansa umpikujassa ja päässeensä niin pitkälle kuin omin keinoin voi edetä. Jostain Youtube-videoista voi tietenkin hakea vinkkejä, mutta siinä on yleensä ero, miltä luulee oman laskunsa näyttävän ja mitä se todellisuudessa on.
Lehikoisen mielestä alamäkipyöräilyssä ja laskettelussa on paljon samaa – ja molemmista lajeista saa enemmän ja nopeammin irti, kun käy kokeneemman harrastajan opissa.
– Pidän itseäni aika hyvänä laskettelijana. Taitoa on kertynyt paljon ja rohkeutta löytyy vielä enemmän. Mutta silti vinkeistä on hyötyä.
Lehikoinen sanoo, että alamäkipyöräilyn lainalaisuudetkin muistuttavat laskettelua
– Laskettelussa painopiste pitäisi osata jakaa niin, että suksen pitkä kantti puree koko matkalta. Sama pätee pyöräilyyn. Jos paino on liikaa takapyörän päällä, ohjattavuus heikkenee. Siksi pitäisi seistä molempien akseleiden päällä ja vaihtaa tilanteen mukaan paikkaa.
Jokaisella on kirjoittaessa oma käsiala ja laskiessa oma tyyli
– Ei ole yhtä oikeaa tekniikkaa tulla hyppyriin, mutkaan tai kivikkoon. Maailman huiputkin ajavat aivan eri tyyleillä. Siksi ihmiselle ominaista tyyliä ei voi lähteä väkisin muuttamaan.
Lehikoisen klinikat täyttyvät nopeasti
Matti Lehikoisen maastopyöräklinikat ovat erittäin suosittuja. Päättyneen kauden aikana hän ehti vetää Sappeessa vajaat kymmenen kurssia, jotka kaikki myytiin muutamassa tunnissa täyteen.
Kurssilaiset huomaavat päivän annin nopeasti. Kun ajaminen muuttuu turvallisemmaksi ja itseluottamus kohenee, nopeuskin kasvaa.
Lehikoinen on saanut klinikoista paljon positiivista palautetta. Niiden vetäminen on mukavaa, mutta vaativaa puuhaa.
– Joka ryhmässä on omat haasteensa. Ehkä korkeimmalla rima on silloin, kun kuski on todella taitava: miten osaan silloin löytää kehitettäviä asioita.
Toisaalta Lehikoinen on huomannut, että ajajien tekniikat ja virheet ovat tasoon katsomatta kovasti samanlaisia.
Alamäkiajosta enduroon
Alamäkiajo on vauhdikas laji, jossa toisinaan sattuu. Tämän on myös Matti Lehikoinen saanut kokea. Viimeinen vakavampi loukkaantuminen oli kuuden vuoden takainen haaveri, jossa kasvojen luut menivät uusiksi.
– Lajissa on loputtomasti muuttujia, jotka pitää ottaa huomioon. Esimerkiksi keliolot tai rata voi muuttua nopeasti. Vaikka reitillä ei edellislaskussa ollut mitään, niin edellisen laskijan alta radalle on saattanut pyörähtää nyrkin kokoinen kivi. Tällaisiin tilanteisiin pitäisi osata reagoida selkäytimestä. Siinä ei ehdi ajatella, sillä silloin tilanne on jo mennyt.
33-vuotias Matti Lehikoinen on nuorten Euroopan mestari 16 vuoden takaa. 11 vuotta sitten hän voitti ensimmäisenä suomalaisena miesmaastopyöräilijänä maailmancupin osakilpailun.
Alamäkiajon MM-sarjaa vuosikaudet kiertänyt laskija siirtyi muutama vuosi sitten maastopyöräenduroon.
– Alamäkipyörän selkään en ole noussut kolmeen ja puoleen vuoteen.
Endurossa miestä viehättää lajin helppous ja monipuolisuus.
– Yhdellä ja samalla pyörällä voi huoletta ajaa lenkkiä ja harrastaa hissipyöräilyä. Alamäkipyörällä sen sijaan ei oikein viitsi metsäpoluille lähteä.
Maailmalla kisat ovat aivan eri luokkaa
Matti Lehikoinen sanoo, että nykyisin perhe menee kilpailemisen edelle.
Päättyneellä kaudella hän kiersi muutaman maastopyöräenduron MM-osakilpailun.
– Viime vuonna oli kokonaiskisassa kolmenkympin paikkeilla, parhaimmillani 15.
Silloin Lehikoinen oli sarjan korkeimmalle sijoittunut amatöörikuski.
– En aja tehdastiimissä tai ammattilaistallissa. Siinä antaa aika paljon tasoitusta, kun kiertää kisoja itsekseen, sillä muilla on pitkissä ja raskaissa kisoissa omat huoltojoukot.
Maailmalla endurokisat ovat mitaltaan ja vaativuudeltaan aivan eri luokkaa kuin kotimaiset kisat.
Suomessa hinkataan rinteitä, joissa korkeusero on harvoin toista sataa metriä. Maailmalla yksi erikoiskoe voi olla pidempi kuin kotimainen kilpailu.
– Esimerkiksi Italian MM-osakilpailun ensimmäisen päivän ensimmäinen lasku oli parikymmenminuuttinen, ja siinä oli korkeuseroa 800 metriä. Ensimmäisenä päivänä ajettiin sellaiset kahdeksan tuntia ja 74 kilometriä ja toisena melkein saman verran. Molempina päivinä kertyi nousumetrejä puolentoista kilometrin verran.
Lehikoinen kannustaa suomalaiskuskeja lähtemään rohkeasti maailman rinteisiin.
– Maailmalla taso on äärimmäisen kova. Mutta pitää vain siirtyä pieneltä järveltä isolle merelle kalaan.
Kotimaan kisoihin Lehikoinen lähtee aina maalitaulu selässään: hän on se, jonka päänahkaa kaikki tavoittelevat ja jonka aikoihin omaa suoritusta verrataan joka etapilla.
– Kyllä kotimaan kisoissakin saa tosissaan ajaa ja kaikkensa antaa. Aina lähden voittamaan, mutta 23 vuoden kilpauran aikana olen oppinut myös häviämään.
