Mummon murinat
Katseltiin yhden ikätoverin kanssa vanhoja valokuvia 1900-luvun alkupuolelta. Ei meitä vielä niissä kuvissa näkynyt, mutta äitimme kyllä. Kovasti oli siihen aikaan naisten kampaus ja vaatetus erilaista kuin nykyään. Sileästi suittuja olivat neitojen hiukset, meikistä tuskin mitään tietoa ja hameet ulottuivat nilkkaan saakka. Silloin ei vielä tainnut naiselle olla kovin tärkeä asia säärien soreus. Eivät olleet jalat esillä. Saattoi olla aviomies ainoa huomioitsija. No jaa, ehkä saunassa kanssalöylyttelijät, mutta aika hämäriä taisivat olla silloin, nuo saunat. Monesti seinässä oli vain pieni luukku, josta valo kajasti.
Pitkä hame oli armollinen silloinkin kun esimerkiksi riisitauti tai muut puutteet ja sairaudet olivat haitanneet luuston kehitystä ja aiheuttaneet niin sanotut länkisääret. Paljot synnytykset ja raskas raataminen saivat monesti aikaan myös suonikohjut, joita ei muinoin leikkauksilla korjattu.
Kun tultiin 1920-luvulle, alkoi uusi aika. Ensi kertaa muodin historiassa hameen helma lyheni ja paljasti naisten sääret. Ei aluksi sentään polveen saakka. Alkoivat kai muutenkin naiset saada enemmän vapauksia, työpaikkojenkin kirjo oli jo laajenemassa. Tulivat tyttöset myös enemmän tietoiseksi vetovoimatekijöistä. Nilkan sirous ja pohkeen pyöreys alkoivat olla tärkeitä. Kuka muistaa ne entiset silkkisukat? Mahtoikohan niissä jo silloin olla takana ne saumat, joiden suorassa olosta me nuorina huolta kannoimme?
1930-luvun loppupuolella housupuku alkoi tulla muotiin. Lähinnä kai urheiluriennoissa. Sitten tuli sota-aika, ja naiset tekivät paljon rintamalle lähteneitten miesten töitä. Pukeutumista tehtiin helpommaksi, housuasu siis, ainakin nuoremmille naisille. Heidän äitiensä ja isoäitiensä sukupolvi tuskin moiseen haksahti. Mummolla on hämärä muistikuva siitä, ettei ainakaan alakoulussa ”pitkiähousuja” saatu edes hiihtokilpailuihin. No silloinhan oli pulaa kankaistakin. Taisi olla jo viisikymmenlukua, kun tilanne korjaantui, eikä meidän tarvinnut enää hamosissa kaatuilla lumihankeen.
Neitovuosina tanssilavoilla karkeloimme lähes polveen ulottuvissa hameissa. Kellohelmat nousivat lentoon valssin pyörteissä, mutta alushameet olivat hienot myös. Ja sitten tuli se minihameaika. Lontoossa Mary Quant alkoi esitellä yhä lyhyempiä helmoja 1950-luvun lopulla. Australiassa syntyi iso kohu muotiesityksestä 30.10.1965, kun Jean Shrimpton -niminen nainen esiintyi ensi kerran minihameessa. Pelättiin moisten asujen houkuttelevan raiskaajia. Muotipiirit puolustelivat tyyliä sillä, että ihoa peittämässä olivat sukkahousut ja korkeavartiset saappaat.
Mutta tuo mitta yleistyi, ja silmä tottui. Me tavalliset suomalaisnaisetkin aloimme käyttää puolireiteen ulottuvia hamosia. Piti ryhtyä oikein juoksukuurille, jotta reisistä liika läski hupeni. Kun mummon 1893 syntynyt äiti ensi kerran näki tyttärensä moisessa vaatteessa, niin piti sitä aivan siveettömänä. Sitten 1970-luvulla tulivat kuvaan maksi- ja midihameet, joissa helma oli pitempi. Nykyään taidetaan olla aika kohtuullisia. Eipä siveys vaadi enää kuitenkaan täyspitkiä helmoja. Ainakaan tässä tavallisessa meikäläisessä kulttuurissa. Ja harvoin enää osuu sydänhämäläisen mummon silmään pitkiin hameisiin verhottuja naisia, kun Kaivannon pakolaiskeskuskin on lopettanut toimintansa.
Mymmeli
