Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Ehei, älkää luulkokaan. Pikemminkin susiluola, kivikirves ja neanderthalilainen. Ainakin jos on uskominen Juha Hurmetta. Ja miksi emme uskoisi? Taideyliopiston Suomi 100 000 vuotta -iltamaesitys päätyi kuukauden mittaisen kiertueensa päätteeksi viime lauantaina Rautahoviin, Pälkäneen itäisille maille. Takana oli 15 kylätaloa eri puolella Suomea. Rautahoviin saapui niin paljon väkeä, että tuolit loppuivat alkuunsa. Kolmatta sataa taidettiin hätyytellä. Mahtoikohan Olavi Virta aikoinaan saada aikaan samanlaisen ryntäyksen?
Suomi 100 000 -iltamien käsikirjoitus syntyi rinnan Hurmeen nyt Finlandia-palkintoehdokkaaksi nimetyn Niemi -romaanin kirjoittamisen kanssa. Molemmissa on sama hulvaton suhtautuminen tuttuihin historian tapahtumiin, sama tarinakerrontaa korostava asenne ja takana uskomaton kulttuurillinen sivistys. Hurmeella on näpeissään pyörryttävä määrä yksityiskohtia, mutta myös laaja suurien kokonaisuuksien hahmotus.
Kiertue-esitys oli sekoitus keskiaikaista kiertävää teatteria, 1950-luvun iltamien henkeä ja niin sanottuja pyhiä arvoja ravistelevaa rienausta. Rienaus toki toteutettiin äärimmäisen sympaattisesti ja kiltisti, ilkeitä ei oltu, paitsi nyt vähän. Esityksen runko oli kunnon iltamien malliin toteutettu, oli pakollinen sivistävä puhe, runonlausuntaa, laulua, näytelmäkappale ja lopuksi tanssia. Kaiken kaikkiaan Teatterikorkeakoulun maisteriopiskelijat olivat harjoitelleet ohjelmaa nelisen tuntia ja tästä paketista he valitsivat kullekin yleisölle sopivan kattauksen lyhyitä ohjelmanumeroita.
Tahti oli hengästyttävä. Alussa mainitut neanderthalilaiset esitettiin mainioina veikkoina, jotka kokoontuivat iltapuhteina nuotion ääreen kertomaan tarinoita. Tarinaperinne jatkui, vaikka tulevalle Suomenniemelle valui väkeä kaikista ilmansuunnista, sekoittui toisiinsa ja joskus osa katosikin. Jääkausi raapi maankamaran niin tarkkaan, että vanhoista esi-isistä ei jäänyt paljon muistoja nykypolville.
Hups, niin putosi Agricola jalustaltaan
Tarinakerronta, runonlaulanta jatkui synkkinä talvi-iltoina ja ihmiset pysyivät ihmisinä kun nuotiot kipinöivät kilpaa metaforien kanssa. Aika kului, vierivät vuosisadat ja loppujen lopuksi hyvin vähän muuttui ihmisten elämässä. Sodittiin omissa ja vieraiden sodissa. Kunnes kuvaan astui ikävä ihminen, Mikael Maanviljelijä Pernajasta. Mikael Agricolan Abc-kirian esipuhe kuului kiertueohjelmistoon, totta kai, siinä sivussa vähän konstailtiin eruooppalaisella sivistyksella ja luettiin samoihin aikoihin ilmestyneen ranskalaisen humanistin Francois Rabelaisin kirjan esipuhe. Voidaan sanoa, että ero on merkittävä eikä lainkaan alkavan suomen kirjakielen hyväksi.
Luterilainen pitkä piimä muokkasi ihmisten mieliä, perisynti painoi parrelleen ja elämää elettiin peräseinä silmissä. Keksittiin sellainen käsite kuin synti ja helposti se tulkittiin kaiken hauskuuden synonyymiksi. Reippaat kansanrunot hävisivät syrjämaille vasta myöhemmin löydettäviksi ja poliittisen tilanteen mukaan hyödynnettäviksi.
Pororodeosta 1500-luvun saippuaoopperaan
Iltamaesityksen vauhti oli sangen huima, kuten todettiin. Kronologiastakaan ei aina tarvinnut niin välittää. Esityksen hauskinta antia olivat muun muassa Inhimillisen sirkuksen vähemmän taitavat näytösnumerot, erikoisuutena riemastuttava pororodeo. Kyytiä saivat myös Kustaa Vaasan poikien sekopäiset seikkailut, joiden käänteissä sekä saippuaoopperat että Shakespeare kalpenevat. Pienet yksityiskohdat saivat yleisön repeilemään kerta toisensa jälkeen. Kukaan, joka on nähnyt ”tasapainottoman” Erik IV:n toikkaroinnin ei sitä vähään aikaan unohda. Loppukaneettina kohellukselle oli, että kun vanhat mummot Kaarina Maununtytär ja Kaarina Hannuntytär tapasivat Kangasalla, naapureina kun elelivät, ei heiltä totisesti jutunjuurta puuttunut. Niinpä. Totuus on tarua perverssimpää.
Lahjakkuutta ja taitoa ylenmäärin
Tähän mennessä on varmasti rivien välistä tullut ilmi, että esiintyvät nuoret ovat aivan sairaan taitavia. Heiltä syntyi laulunluikhaus, runonlausunta ja useiden erilaisten soittimien soitto kuin tyhjää vain ja useiden roolien tekeminen ilman sanottavaa rekvisiittaa osoitti, että hyvissä käsissä on maamme teatteritaide. Hellällä pilkalla suhtauduttiin myös yleisöön – meihin maalaisjuntteihin – ja heihin helsinkiläisiin. Oppaana Suomen salomaille käytettiin Kalle Päätalon teosta, jossa tuntui melko usein toistuvan kuvaus milloin minkin torpantytön pystyistä rinnoista…
Rautahovin yleisöä hemmoteltiin puolitoistatuntisella ohjelmaosuudella ja sen jälkeen saatiin nauttia Kukkian maa-ja kotitalousnaisten loihtimista herkuista ja kahvista. Lopuksi oli sitten luvattu tanssiosuus, mutta ei suinkaan mikään ”soittaa levyt”-juttu. Näyttelijät vetivät tanssiosuudenkin täysillä laulaen, soittaen ja tanssien. Välillä lavalla pistäytyi muutama vierailijakin, esimerkiksi vakavasti mielenterveyspalveluiden tarpeessa oleva Aleksis Kivi. Eetu Känkäsen tulkinta runosta Ikävyys oli … ikimuistoinen.
Suomi 100 000 -iltamaesitys oli siinäkin suhteessa upea, että kaikki esitettiin kahdella kielellä, suomeksi ja viittoen. Mukana oli kaksi tulkkia ja lisäksi yksi näyttelijöistä, Silva Berghiti esiintyi viittomakielellä. Täytelliseen tasapuolisuuteen päästiin, kun Edith Södergranin runo Land som icke är esitettiin neljällä kotimaisella kielellä: suomeksi, ruotsiksi, viittoen sekä pohjoissaameksi.
Kysyin esityksen jälkeen Juha Hurmeelta klassisen kysymyksen, miltä tuntuu. Tuntui kuulemma mahtavalta. Kiertue oli otettu vastaan sydämellimellisesti kaikkialla, väkeä oli ollut paljon ja kaikilla oli ollut hauskaa. Erityisen hauskaa oli ollut esitystä tehdessä.
– Ei me tähän voida lopettaa, Suomi on täynnä kylätaloja, sanoi Hurme ja päätteli, että ihmiset kaipaavat yhteen kokoontumista, yhdessä nauramista, yhteisiä elämyksiä, joita ei mikään telkkarin reality voi voittaa.
Päivi Loukamo
