Kun lotta puki ylleen harmaan lottapuvun ja -lakin, hän samalla riisui jotakin pois itsestään, persoonallisuudestaan ja naiseudestaan. Hän sitoutui sotaa käyvän isänmaan palvelemiseen, uskonnon ja kodin arvojen suojelemiseen ja järjestönsä sääntöihin ja vaatimuksiin.
Lotan täytyi kestää kaikki – pommitukset ja ilmahälytykset, kaatuneiden ruhjoutuneet ruumiit, matkan vaivoissa sairastuneet evakkolapset, itkevät äidit, haavoissaan parahtelevat hevoset. Hän oli isänmaan tytär, jonka harteilla oli kansallinen äitiys: velvollisuus auttaa ja lohduttaa tilanteessa kuin tilanteessa.
Lotan tuli myös noudattaa ehdotonta siveellisyyttä, hyväkäytöksisyyttä, sääntöjen mukaista pukeutumista. Meikata ei saanut, kampauksen piti olla hillitty ja huomiota herättämätön, korkokengät, korut ja hepenet sai unohtaa.
Lotta kesti, siihen täytyi kaikkien voida luottaa, mutta miten kesti lottamuottiin puristettu ihminen?
Pälkäneen Maanpuolustusnaisten puheenjohtaja, kasvatustieteen tohtori Aili Huhtinen on tutkinut kysymystä lottina toimineiden naisten todellisuuksista ja henkisestä liikkuma-alasta. Hän piti aiheesta yleisöluennon Valkeakoski-opistossa marraskuussa.
Lotiksi ryhtyneillä naisilla oli nimi, tausta ja persoonallisuus – mitä siis tapahtui Annalle, Helmille, Kaisalle, Vienolle tai Helenalle, joka heitti repun olalleen ja lähti kohti tuntematonta? Millaisina ihmisinä he aloittivat siviilielämän, kun lottaunivormut oli lopullisesti haudattu vinttien syvyyksiin tai viskattu uuniin?
Lotta itsenäistymässä
Talvisodan syttyessä suomalaisten maailma jakautui äkkiä kahteen todellisuuteen, joissa toimittiin eri säännöillä: kotirintamaan ja sotatoimialueeseen.
Moni nuori lotta lähti nuorten sotilaiden tavoin ensi kertaa kauas kotoaan. Lottana palveleminen merkitsi pitkää harppausta kohti itsenäistymistä ja maailmalla selviytymistä sekä monien uusien taitojen oppimista. Aika moni löysi myöhemmin ammatin samalta alalta, josta oli lottavuosina saanut kokemusta.
Vaikka lottalupauksessa luvattiin rehellisesti ja omantunnontarkasti avustaa suojeluskuntajärjestöä, lotat olivat käytännössä paljon enemmän kuin avustajia.
Moni oli kotonaan tottunut siihen, että isännän päätökset olivat koko perheen päätöksiä; mutta nyt ei ollut isäntiä paikalla. Oli pakko tehdä ratkaisuja omaan järkeen luottaen, ja oli pakko omaksua sodan logiikka, joka liikkui kaukana siviilielämän lainalaisuuksista.
Lotta kurissa ja pelossa
Lotta käyttäytyi aina hvyin, oli ahkera, uhrautuva, nöyrä, parhaansa yrittävä ja ennen kaikkea tottelevainen.
Jos ei ollut – tai ainakin jos jäi kiinni jostakin rikkeestä – palvelus keskeytyi. Kaikki eivät jaksaneet. Sotien aikana palautettiin yhteensä noin 1000 lottaa, 400 heistä rangaistukseksi. Siitä ei mielellään puhuttu ääneen puolin eikä toisin.
Aili Huhtinen totesi, että äärimmäisen tiukalla rajoittamisella järjestö saattoi nujertaa jäseniään.
Toisilta palautetuilta olivat loppuneet joko fyysiset tai psyykkiset voimat.
Rintamalla lotta joutui pois kaikessa pois mukavuusalueeltaan. Häneltä edellytettiin rationaalisuutta ja tunteiden hallintaa ymmärryksen ylittävissä olosuhteissa, joita hallitsi jatkuva kuolemanvaara. Selviytyäkseen ihmisen täytyy pystyä suurin piirtein hallitsemaan omaa arkeaan – ja lottien arkea olivat silpoutuneet ruumiit, kuolemaa odottavat haavoittuneet, putoilevat pommit ja palavat kylät.
Jälkeenpäin ajatellen on käsittämätöntä, että yleensä kukaan jaksoi. Korutonta suomalaista todellisuutta on se, että useimmat jaksoivat. Mutta palautetuille ja heidän tuskalleen ei löytynyt montakaan kuuntelevaa korvaa.
Lotta tunteita paossa
Rationaalisuuden vaatimus johti siihen, että lotan liikkuma-ala tunnetasolla kapeni ja supistui. Hän ikään kuin otti askeleen kohti sukupuolettomuutta samalla, kun nieli koti-ikävän, pelon ja
vihan tunteita. Se oli hyve, kuuliaisen lotan merkki.
Aili Huhtisen mukaan tunnetason poistaminen saattoi joidenkin kohdalla johtaa dissosiaatiohäiriöön, jossa ajatukset, tunteet ja teot eivät ikään kuin toimi yhdessä, vaan mieli hajottaa ne erillisiksi. Silloin muistista saattaa kadota pitkiä jaksoja traumatisoivasta menneisyydestä.
Dissosiaatiohäiriö ei estä ihmistä toimimasta normaalisti, joten se ei välttämättä haitannut työtä eikä herättänyt kenenkään huomiota. Sitä paitsi, ketä yksittäisen lotan mielenliikkeet olisivat kiinnostaneet, jos hän edes suurin piirtein näytti pysyvän koossa?
– Kyllä toisia lottia sentään kiinnosti. Ihminen kestää stressiä ja kriisejä, jos hän saa apua, Aili Huhtinen muistutti.
Vapaahetkinä vertaistuki oli lähellä, ja parhaimmissa tapauksissa seudun lottavanhin tai joku muu varttunut lotta oli nuoremmille turvallinen äitihahmo, jolle uskalsi uskoa vaikeita ja pelottavia asioita.
Mutta tärkeintä oli tietää, että vierellä ahkeroiva lottasisar ymmärsi, tarvittaessa sanoittakin.
Kotilomat sallivat hetken vapauden, palveluksen vaihtuminen kevyempään saattoi helpottaa. Ja naisilla oli selviytymiskeinoja keskenään. Kaisa-Maria Peltokorven vuonna 2011 ilmestyneessä väitöskirjassa On elettävä kun koska tahansa voi kuolla on kuvauksia muun muassa siitä, miten vaaratilanteesta selviytyminen synnytti lotissa suorastaan ekstaattisen riemun.
Yhteinen ilo hersyi pienistä asioista: lättyjen paistaminen oli juhlaa, sauna oli juhlaa, omien vaatteiden pesu oli juhlaa, kun sellaiseen löytyi aikaa ensi kerran viikkoon tai kuukauteen.
Lottaperintöä jakamassa
Syksyllä 1944 lotilla oli kaiken jo kestetyn jälkeen edessä oman yhdistyksen papereiden ja tavaroiden hävittäminen osana koko järjestön pikaista lakkauttamista. Tuli kunnian menetys, ja koko lottamenneisyys piti viivata yli.
Vasta 1990-luvun alussa lotat, ne jotka vielä olivat kuulolla, saivat ottaa vastaan kunnianpalautuksen ja kansakunnan kiitollisuuden. Kriisiavun tarve oli ollut ja mennyt; naiset olivat kantaneet itse sisimmässään sen, mikä täytyi kantaa.
Maanpuolustus- ja suojelutehtävät meillä on edelleen käsissämme, niin naisilla kuin miehilläkin. Lotat, kuten muutkin maanpuolustustyössä uurastaneen naiset, jättivät jälkipolville esikuvan sitkeästä, uhrautuvasta työstä ja tehtäviin tarttumisesta ilman pelkoa ja epäröintiä.
Mutta jäikö vielä jotain muuta?
Annan, Helmin, Kaisan, Vienon, Helenan ja muiden sisäiset, hoidotta arpeutuneet haavat jättivät oman opetuksensa.
– Meidän täytyy omassa työssämme tuoda keskeiseen asemaan henkinen huolto, josta lotat pitkälti jäivät paitsi. Meillä pitää olla aikaa olla ihmisen luona silloin kun tarvitaan. On osattava ottaa jokainen huomioon kokonaisvaltaisesti ja yksilöllisten tarpeiden, Aili Huhtinen muistutti.
Teksti perustuu KT Aili Huhtisen 19.11.2017 pitämään luentoon Lottapuku ylle ja reppu selkään.
