Suomen sisällissota käytiin Suomen senaatin eli hallituksen ja sitä vastaan kapinoineen Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen välillä 27. tammikuuta – 15. toukokuuta 1918. Senaatin asevoimina olivat valkoiset joukot ja kansanvaltuuskunnan joukkoina Suomen punainen kaarti, punaiset. Ulkovalloista Neuvosto-Venäjä tuki punaisia ja Saksan keisarikunta valkoisia.
Sisällissota päättyi valkoisen Suomen ja Saksan armeijan voittoon. Venäjän valtakausi päättyi Suomessa, mutta maa siirtyi keisarillisen Saksan valtapiiriin maailmansodan loppuajaksi.
Saksan hävittyä suursodan suomalaisten joulukuussa 1917 saama itsenäisyys astui täysimääräisenä voimaan. Tällöin luovuttiin myös hankkeista muuttaa Suomi kuningaskunnaksi ja maan valtiomuodoksi tuli tasavaltainen demokratia Euroopan läntisten suurvaltojen myötävaikutuksella.
Sisällissota on Suomen historian ristiriitaisin tapahtuma, jonka vaikutukset suomalaisiin ja suomalaiseen yhteiskuntaan ovat olleet poikkeuksellisen pitkäkestoiset. Kuten kansojen sisäisissä valtataisteluissa usein käy, sodan aikana ja sen jälkeen esiintyi laajamittaista terroria.
Sotatoimien ollessa käynnissä molemmat osapuolet syyllistyivät poliittiseen terroriin ja raakuuksiin. Sodan kuluessa punaisten käsissä kuoli 1424 valkoista teloitettuna ja neljä vankileirillä. Valkoisten käsissä kuoli 7370 punaista teloitettuna ja 11 652 vankileirillä, suurin osa sotatoimien jo päätyttyä, sillä punaisten tai punaisiksi epäiltyjen vangitseminen ja teloittaminen jatkui laajamittaisesti vielä viimeisten taistelijoiden antauduttua.
Kaikkiaan sisällissota vaati noin 38 000 uhria. Heistä noin 75 prosenttia oli punaisia, joita menehtyi eniten teloituksissa sodan aikana ja sodan päätyttyä vankileireillä nälkään ja tauteihin. Varsinaisissa taistelutoimissa menehtyi lähes yhtä paljon sekä punaisia että valkoisia.
Oheisessa tarinassa tätini Alma Särkikoski (1897–1992) muistelee kansalaissodan aikaa Kuhmalahden murteella.
Anja Salovaara
Alma Särkikoski: ”En minä katkeruulella muistele”
Tykkien jyly rikkoi ikkunat
”Kesällä 1917 oli lakko ja silloin Tapanilassa oli palveluksessa yks nainen ja yks mies. Ne eivät halunneet mennä lakkoon, mutta sehän oli pakko. Omat väet saivat tietysti tehlä töitä. Kun esimerkiks Juho oli ajamassa heinää, niin lakkolaiset meni kokkoukseensa Työväentalolle. Annan mies, Augusti Niemikin oli heinäpellolla. Sille huuleltiin, että: ”Me kokkoomme sinulle kolehlin, ettei sinun tarvi tehdä porvarille töitä.”
Augusti sano: ”Kyllä se soppii, kyllä minulle raha kelpaa” ja lähti astuun Työväentalon mäkkee ylös. Ne hättääntyvät ja vastasivat että: ”Ei meillä nyt oo tällä kertaa.” Augusti vastas: ”En minä sitte kenenkään almuja välitä vastaanottaa” ja lähti takasin pellolle.
No, talvellahan se sitte alko – kapina. Syksyllä oli se Mommilan tapaus, joka pani sen liikkeelle kokonaan ja se Kordeliinihan sitte murhattiin.
No kyllähän täällä Suojeluskunta oli Kuhmalahdella, mutta ei meilän Juho siihen liittyny ja Jalmari oli semmonen 16-vuotias ja joutu kyllä niitä punasia kyytiin. Ne vaan otti hevosia. Kaks hevosta meiltäkin oli niitä kyydissä Kuhmosissa.
Mutta kun ne ryöstivät siellä Kuhmosissa niin paljon tavaraa, että ei se sota ollu pääasia. Valkeekoskilaisiahan ne oli etupäässä. Kun ne tulivat Vehkajärvelle yäks, nin ne oli niin ilkeitä, etteivät antaneet Juholle ruakaakan. Jalmari kyllä sai, joka oli semmonen poikaloppi. Sillon Juho sito hevosensa Rantalan pihassa kiinni ja lähti jalkasin kotio. Kun Juho tuli se sano että: ”Minä en niitä kyllä enää kyylitte.”
Meillä oli semmonen Kalle-niminen renkipoika, niin Juho houkutteli sen menneen sinne ja saatto sen Vehkajärvelle toisella hevosella. Samana päivänä valkoset hyökkäskin Kuhmosista ja niitten täyty lähtee, että ne meilän hevoset tuli sieltä pakkoon, kun ne punaset sano, että nyt takasinpäin.
Pojat lähti elellä ja valkoset tuli siinä Vehkajärven taipaleella vastaan ja kävivät hevosiin kiinni ja sanovat pojille että: ”Painukaa ny hyvin matalaks johonkin.” Hevoset jäi maantielle tavara-kuormiensa kanssa. Pojat painu sinne Iltasen nurkkiin ja kun ennenaikaan ei niitä ulkohuoneita käytetty, vaan sitä laskettiin pitkin nurkkia ja ne kieiskeli siellä ihmispaskassa, Iltasen nurkissa, navetan takana, missä he oli piilossa ja tulivat jalkasin mettiä myöten kotio.
Ne hevoset meni sitä tietä meiltä. Toinen meni kokonaan. Mutta kun Juho joutu sotaväkkeen heti kapinan jälkeen, kun oli sen ikänen, nin Juho näki Lahdessa sillä armeijareisullaan sen meilän toisen hevosen. Hevonen tunsi Juhon ja Juho hevosen ja se saatiin takasin. Mutta kyllä se oli huono – totta kai kun ei niitä sillon pystytty ruokkiin, kun viljat oli haaskattu sen talven aikana siinä tapellessa. Toisesta hevosesta sitte valtio makso vähän korvausta.
Sitte ne valkoset ja punaset otti yhteen Pohjan kylässä – ampuvat tännepäin. Me oltiin sillon kotona. Ne valkoset tuli tuolta Eräjärveltä päin ja me Mantin ja Elman kanssa astuttiin kaikessa rauhassa vaan ja kuulia tuli vinkuen ja ne punaset oli pitkin talojen nurkissa piilossa ja ampusvat kyllä. Valkoset ampu tualta järven toiselta puolelta. Ja sillon me joudumme sinne saunaan.
Se oli Tasasen sauna ja kuinka se Tasasen Maijakin oli ihmeellinen, että pirtissä olis ollu tillaa, mutta se ei antanu meitin pirtissä olla ja sauna oli lämmitetty kuumaks. Meittiä kumminkin pitkästi toistakymmentä henkee oli vieri vieressä saunan laattialla. Siellä oli pari–kolme vanhaa ihmistäkin.
Siällä oli itte Tasanenkin, semmonen vanhaisäntä. Sen tuli loppujen lopuks niin kuuma, että se kömpi niitten ihmisten yli, ei minun ylitteni, kun minä joulun seinän viereen. Ajatelkaa, että minulla oli päälläni kahdet villaset sukat ja toppatallukat, paksu puku, villatakki ja vielä palttoo sen päällä ja joulun sinne, niin että kääntyyn en päässy siellä seinällä. Nurmisen Olga oli vieressäni.
Kyllä minä sillon ajattelin, että nyt tuli loppu. Ilma rupes loppuun. Vanhemmat ihmiset sano, että ovvee ei saa aukasta. Ovi pantiin hakkaan. Mutta kun sen talon vaarin tuli siellä kuuma, niin se aukas oven, niin kyllä siellä sitte helpotti – maaliskuinen yö, niin kylmähän se oli.
Se oli mulle kaikkein tuskallisin yö. Se oli sitte viimenen taistelu. Sitte ne menivät jo tästä ohi. Muutamia punakaartilaisia kaatu, mutta ei niitä valkosia tällä paikalla sitte kaatunukkan.
Tapanilassa meni kaikki akkunat rikki, kun ne punaset vei tykkinsä Tapanilan pihhaan ja ampusivat siitä tonne järven toiselle puolelle ja valkoset ampus sieltä, yrittivät sieltä sitä tykkiä kohti. Isä ja Juho olivat navetassa kyllä. Kaikki kahlenkertaset akkunat, mitä oli pihan puolella, meni ihan pirstaks ja ovet auki – lukot aukes. Niistä ei tullu mittään korvausta koskaan – ei pyydettykään – kukas niitä olis korvannu.
Sitte kun ne punaset lakkas ampuamasta, niin ne valkoset tuli Tapanillaankin, mutta hyvin varoenhan ne tuli kattoon tänne kylälle. Juho ja isä viätiin sitte Mattilaan kuulusteltavaks.
Kun punakaartilaiset asuvat täällä ennen taistelua, niin Tapanilaankin niitä tuli. Sen Vehkajärven taistelun jälkeen niitä tuli tänne assuun ja isä kun oli vähän semmonen äkkinäinen mies, kun mies sano että: ”Me otetaan nää kaikki huoneet, keittiön, pirtin ja asunkamarin.”
Siällähän oli kaks pientä peräkamaria ja oma väki sai sitte mennä sinne. Isä sano että: ”Kyllä te siinä olette sanonu, että ei lähde pakoon, mutta kyllä se paras olis ollu, jos olis talonsa teitille jättäny kokonaan ja menny.” Kun Mattilahan meni väkineen ja jätti talon tyhjäks ja pakeni. Ne meni sinne pohjoseen, valkosten sellään taka. ”Mitä sää äijä puhut?”, sano se mies ”Taikka minä ammun,” ja iski kivääriään permantoon.
Minä sanon: ”Älkää puhuko isä mittään, kyllä te nää huaneet saatte, tulkaa vaan.” Kun ne tuli, niin yks mies, joka oli Ylöjärveltä, sano että: ”Minkäs te itte menette?” Minä sanon että: ”Tuollahan on kaks pientä huonetta. Kyllä me siellä toimeen tullaan.”
Kun niitä oli meillä n. 25–30 miestä, nin Kylä-Tulokkaalla oli niitten naiskaarti. Niillä oli naisia mukana. Sitte kaks poikaa meiltä lähti niitä naisia hakkeen. Siinä se näytös oli, kun ne katteli Tapanilan lasista, että nyt ne tuo siältä paria naista.
Minä olin keittiössä ja itte se ylöjärveläinen mies seiso pirtin ovella. Kun ne tuli, niin siinä tuli aika kahina. Mies sano että: ”Niin kauan kun minä olen tässä talossa, niin huarat ei astu tän talon kynnyksen yli.”
Se mies oli niin kovana eikä ne päässy sisälle. Se sano että: ”Ei me olla tultu sitä varten reisuun.” Kun ne tuli, iso joukko, niin pelkäsin minä, kun ne komensi, että: ”Lissää, lissää, voitakin pöytään” ja sitten ne voit oli siällä pöylän alla. Se oli vaan semmosta sotkua. Ei ne syäny, ei sillä ollu väliä, kunhan vaan haaskasivat. Minä onneton annon kaikki voitkin ja eihän sillon saanu sitte lisää.
Mutta mailon kanssa kävi sillälailla, että kun ne punaset asu Kylä-Penttilässä ja ne tuli meiltä maitoo hakkeen. Meillä juuri likat lypsi (Mandi ja Elma) ja punaset ilmotti, että he ottaa kaikki mailon. Mutta meillä oli semmonen Nassu-niminen lehmä, joka oli hiljattain poikinu ja se oli hyvässä mailossa. Minä kuiskasin niille lypsäjille, että: ”Jättäkää Nassu lypsämätä.”
Kun ne muut lehmät lypsettiin, niin minä sanon että:” Tässä tää ny on. Viättekö te ny kaikki, ettekö yhtään lapsille jätä, kun meillä pieniä lapsia on? ”Ne vastas: ”Ei porvarin lapset maitoo tarvi” ja ottivat tonkan selkäänsä. Mutta kun Nassu lypsettiin, niin siitä tuli ämpärillinen maitoo.
Semmonenkin tapahtu, että yks poika Kuhmosista tuli ruokaa pyytään. No, kyllä minä niitä joulun ruokkiin ja se söi meillä keittiön pöylän päässä. Siihen ajo kuorma miehiä rapun etteen. Niitten piti vaatetavaraa viälä. Vinttiin piti mennä siitä keittiön läpi. Se ylöjärveläinen Koskinen sano, että: ”Seis pojat, varkaissa ei kuljeta.” Ne oli toisista taloista miesten vaatteita vieny Tervaniemessäkin, mutta ei meiltä sitte.
No, se Koskinen joutu vangiks ja isä sen pelasti. Sodan jälkeen sen veli tuli hakkeen todistusta meiltä ja isä todisti, että se pääsi pois. Kaks poikaakin isä vankilasta pelasti. Toinen oli täältä, Jokelan Ville, joka oli meillä ollu palveluksessa. Kun niitä laskettiin sitte pois, kun joku takas. Sitä minä en hyväksy, että ne ampuilivat niitä vielä sen rauhan jälkeenkin. Mutta en minä sitäkään aikaa katkeruulella muistele.”
Alma Särkikoski
