Isoisoisäni Antti – isäni isoisä tai isoisäni isä, miten vain – oli punavanki. Hän oli työväestön asiaa ajava toimelias paikallispoliitikko, mutta ”kapinallinen” sanan varsinaisessa merkityksessä hän ei mielestäni ollut.
Kansalaissodan myllerryksessä ja sen jatkoselvittelyissä Anttikin joutui pidätetyksi ja passitetuksi pahamaineiselle Tammisaaren punavankileirille. Antille kävi kuitenkin moneen muuhun kohtalotoveriinsa verrattuna hyvin; hän selvisi vankeudestaan hengissä, vain laihtuneena ja kansalaisluottamuksensa, virkansa sekä tukkansa värin menettäneenä.
Antin tarina ei muutoinkaan ole aivan tavanomainen, eikä siten tee oikeutta kansalaissodan tuhansille todellisille uhreille, rintamalinjojen molemmin puolin. Tarkoitus ei ole myöskään lakaista maton alle sisällissodan julmuuksia – kummankaan puolin.
Antin tarina kertoo kuitenkin siitä, miten sattumanvaraista ihmisen kohtalo voi, etenkin poikkeustilanteissa, joko todellisella tai vertauskuvallisella ”taistelukentällä” olla.
Touhukas mies työväenyhdistyksessä
Antti Toivari oli syntynyt vuonna 1870, joten vankileirille joutuessaan hän oli jo liki viisikymmenvuotias, elämää nähnyt ja kokenut, vähästä säikähtämätön mies. Antti oli innokas ja aktiivinen, mutta kaikesta päätellen kuitenkin maltillinen, työväestön asiaa ajava paikallispoliitikko. Oletan, että hän oli sosialidemokraattisen puolueen jäsen, mutta hän ei ilmeisestikään toiminut ainakaan kovin näkyvissä kunnallisissa luottamustehtävissä.
Kansalaissodan taisteluihin Antti ei osallistunut. Tämä ei johtunut pelkästään iästä tai maltista, vaan siitäkin, että hän asui ja toimi Karjalassa, alueella, jossa – Viipuria lukuun ottamatta – pahimmilta yhteenotoilta käsittääkseni vältyttiin.
Mutta jako punaisiin ja valkoisiin oli Antin kotikylässäkin tapahtunut.
Sukumme etenkin miespuolista jäsenistöä vaivaava vitsaus, tarve ylenpalttiseen touhuamiseen, ilmenee jo Antissa, ja saattaa hyvinkin jonkin geenivirheen seurauksena periytyä juuri hänestä. Mihin Antti työnsä takia asettautuikin, siellä hän osallistui paikallisen työväenyhdistyksen toimintaan. Jos sellaista ei vielä ollut, hän perusti sen.
Hän toimi myös viipurilaisen Kansan Työ -lehden tilausasiamiehenä ja myös kirjoitteli lehteen, ilmeisesti puolivirallisia kokousselostuksia ja muita vastaavia. Varsinainen kirjeenvaihtaja-toimittaja Antti ei kuitenkaan ollut, kuten oli hänen poikansa Vilho myöhemmin.
Liikemies ja virkamies ”napit vastakkain”
Antti oli töissä rautateillä, tuohon aikaan aseman hoitajana pienehkössä mutta ilmeisen virkeässä karjalaiskylässä. Kylän ympärillä oli laajat, hyväkasvuiset metsät. Asemalta kulki, paitsi ihmisiä, myös puutavaraa.
Kylässä asui työväestöä mutta myös metsänomistajia ja liikemiehiä, puukauppiaita ynnä muuta vauraampaa väkeä. Etelässä rautatie johti Viipuriin, pohjoisessa oli Sortavala ja Värtsilä, niiden välillä lukuisia isompia ja pienempiä asemia. Nythän noilla seutukunnilla on ”uusi omistaja”.
Kansalaissota syttyi tammikuun lopulla 1918. Pian tämän jälkeen suojeluskuntalaisten nuorista opiskelijapojista kokoonpantu komennuskunta saapui pidättämään Anttia.
Yksi pidättäjistä valitti itkeskellen Anna-Stiinalle, Antin vaimolle (isoisoädilleni) mitä kaikkea ihminen joutuukaan tekemään, kun ihmisten rauhaa näin häiritään. Antti vietiin paikalliseen esikuntaan kuulusteltavaksi, mutta vapautettiin, kun syytä vangitsemiseen ei havaittu.
Antin epäonneksi paikallisen suojeluskunnan päällikkönä toimi liikemies, jonka afäärejä Antti oli virkatehtävissään hankaloittanut, toimiessaan ohjesäännön mukaisesti. Antti ei ollut suostunut luovuttamaan puutavaravaunuja tukinkuljetukseen ilman asianmukaista, ylemmästä portaasta haettavaa kirjallista lupaa. Sellaista lupaa ei Antin pöydälle kuitenkaan aina ollut ilmestynyt, vaikka vaunuja toivottiinkin.
Miesten välillä oli siis jo entuudestaan virkatehtäviin ja liiketoimintaan liittyvää ”kukkotappelua”, johon nyt sotkeutui myös politiikka mukaan. Viikon kuluttua pantiinkin uudet miehet asialle. He tulivat nyt kauempaa, eivätkä siten tunteneet paikallisia ihmisiä ja oloja. Nyt syitä vangitsemiseen löytyikin.
Antti kuljetettiin aluksi Kokkolaan, johon vangiksi joutui muitakin kylän miehiä. Muut vangitut olivat Anttia nuorempia.
Työn ja kodin menettänyt mies
Keväällä kansalaissodan päätyttyä Antti siirrettiin muiden vankien mukana Tammisaaren suurelle punavankileirille. Siellä olot olivat entistäkin kurjemmat. Ruokana oli niukat annokset laihaa velliä tai eräänlaista ruis-kauraleipää, jossa kaurat oli jauhettu kuorineen ja vihneineen. Paistetussa leivässä vihneet olivat kovettuneet teräviksi ja koviksi kuin piikkilangan piikit. Velli oli tehty vastaavista ”jauhoista”. Juotavaksi tarjottiin sillinsuolavettä.
Antti malttoi imeskellä leipää ja velliä suussaan hitaasti, ja syljeskeli pois piikit ja akanat. Moni nuori mies sen sijaan kuoli Antin mukaan nälkään. Myös kulkutaudit alkoivat surmata vankeja laumoittain, koska mitään kunnollista lääkintähuoltoa ei ollut. Antin epäilyn mukaan sellaista ei kai haluttu järjestääkään.
Kesällä 1918 alkoivat toimia ”valtiorikosoikeudet” (lainusmerkit on Vilhon muistelmista). Antille vaadittiin kuolemantuomiota kiihotuksesta kapinaan.
Sama henkilö, joka oli saanut aikaan Antin pidätyksen ja vangitsemisen, oli (muistelmien mukaan) myös tämän kuolemantuomiovaatimuksen takana.
Oikeuteen oli saatu puolustuksena Rautatiehallituksesta todistus, että Antti oli palvellut asemamiesten esimiehenä nuhteettomasti yli kaksikymmentä vuotta. Kotipaikkakunnalta oli saatu todistuksia, ettei hän ollut kapinaan tai muuhun sellaiseen yllyttäjä.
Antti säästyikin teloitukselta, mutta johonkin ”syylliseksi” hänet todettiin, sillä tuomioksi tuli kaksi vuotta vankeutta, onneksi kuitenkin ehdollisena. Mutta mikä pahempi, tuomioksi tuli myös viran menetys rautateiltä.
Kun Anttia noudettiin kotiin kesän 1918 lopulla, hän oli niin heikossa kunnossa, että ei jaksanut nousta junanvaunun rappuja omin voimin. Aikaisemmin mustahiuksinen mies oli muuttunut tukanväriltään täysin valkoiseksi.
Viran menetyksen myötä Antti menetti asemarakennuksessa sijainneen asuntonsa. Eteen tuli siis paitsi uuden työn myös uuden asunnon etsiminen. Väliaikainen sellainen löytyi Antin vanhempien kotoa, jossa jo entuudestaan asusti poikkeustilanteessa paljon väkeä. Uusi elämänvaihe alkoi kituuttaen.
Entinen vainoaja tarvitsi apua
Elävä elämä on joskus kuin parasta komediaa tai farssia. Vuoden 1919 kevättalvella Antin puoleen kääntyi huolineen hänen vangitsemistaan järjestellyt ja Antille kuolemantuomiota ajanut paikallinen suojeluskuntapäällikkö. Kyseessä oli siis se sama liikemies, jonka kanssa Antti oli ennen kapinaa ollut ”napit vastakkain” puutavarakuljetusten järjestelyistä.
Nyt kyse oli puutavarakauppoihin liittyvistä saatavista, joissa Anttia tarvittaisiin todistajana, hän kun oli kaupantekotilanteessa ollut ainoa ulkopuolinen.
Antti oli kyseiselle liikemiehelle todennut, että kyllähän hän tapauksen hyvin muistaa ja voisi esiintyäkin todistajana, mutta kun asianosainen avuntarvitsija itse oli ollut järjestämässä häntä vangituksi ja sitten vielä vaatinut kuolemantuomiota, ja kun oikeus oli hänet vapauttaessaan vienyt samalla pois kansalaisluottamuksen, niin oikeus ei ota hänen todistuksiaan kuuleviin korviinsakaan.
Kyseinen ilmeisen puuhakas liikemies ryhtyi tapansa mukaan toimeen ja keräsi paikkakunnalta nimet alle seuraavanlaiseen asiakirjaan, jonka hän sitten toimitti Antille:
”Täten saammen pyynnöstä todistaa että Pysäkinhoitaja Antti Toivaria vastaan viime talvena tehdyt ilmiannot ja syytökset niinhyvin valtiopetokseen osaaottamisesta kuin myöskin virkatehtäviinsä nähten ovat kokonaan valheellisia ja syntyneet ainuastaan yksityisestä koston ja kiihkoilun halusta sillä mainittu Antti Toivari ei ole paikkakunnallammen toiminut eikä kiihoittanut mihinkään lain vastaiseen ja rikollisiin tekoihin vaan päinvastoin rauhallisuuteen ja järjestykseen. Sekä osoittanut aina hiljaista sävyisää ja kohteliasta käytöstä Niinhyvin yksityis elämässä kuin virkatehtävissään jonkavuoksi pahoittelemmen ja osaksi katummen että Antti Toivari kunnon ihmisenä on joutunut aivan syyttömästi kärsimään väärien syytösten aiheuttamia ja häntä suuresti vahinkoittavia seurauksia.”
Kirjelmän alla oli 14 nimeä ja alimpana päiväys 5.5.1919 ja asiaa ajaneen liikemiehen allekirjoitus.
Jätän nimen ja paikkakunnan mainitsematta, koska se ei ole tässä nyt oleellisinta tietoa.
Näin jälkikäteen huomiota herättää erityisesti tuo asiakirjassa mainittu, allekirjoittajille pelivaraa jättävä termi ”osaksi katuminen”. Hyvin laadittu todistus meni kuitenkin hukkaan, sillä oikeus ei ottanut paperia huomioon, eikä Antin siten tarvinnut todistaa entisen vainoajansa puolesta.
Mies vangittuna, poika Venäjällä
Kansalaissodan jälkeen oli aluksi pula kaikesta, ruuastakin. Vähitellen normaali elämä palasi kuitenkin uomiinsa. Mutta vanhaa virkaansa Antti ei saanut takaisin. Atlantin takaa saatiin pahimpaan puutteeseen ”Amerikan apua”.
Noina aikoina, siis silloin kun Antti oli punavankina, ja vielä sen jälkeenkin, oli hänen poikansa Vilho, jonka myöhempiin muistiinkirjoituksiin tämäkin teksti perustuu, ”teillä tietymättömillä” Venäjän puolella. Sinne hän oli jäänyt rajan sulkeuduttua maitten välille syntyneen jännittyneen tilanteen takia. Se saattoi olla myös Vilhon pelastus, vaikka vallankumouksen jälkeen puhjennut sisällissota ja sen aiheuttama puute vaikeutti elämää yhtä lailla, ja pahemminkin, sielläkin tuohon aikaan.
Voin mielessäni kuvitella Antin vaimon Anna-Stiinan huolta ja murhetta tuolloin, kun oma mies oli vangittuna, vanhin poika tietymättömissä vierailla mailla ja kotona kolme alaikäistä tyttöä elätettävänä. Onneksi pojista nuorempi, isoisäni Erkki (s. 1900) oli tuohon aikaan jo aikuiseksi kasvava nuorukainen ja perheen tukena ja turvana noina aikoina, jolloin pulaa oli kaikesta. Sama tilanne ja pahempikin oli tietysti monen muunkin perheen kohtalona tuolloin, ”aatteen väristä” riippumatta.
Laitoin otsikkoon tarkoituksella lainausmerkit, sillä, kuten jo alussa totesin, poliittisesta vakaumuksestaan huolimatta Antti ei mielestäni ollut kapinallinen. Hän oli aktiivinen paikallispolitiikassa, mutta ei ollut mukana punakaartissa eikä ottanut osaa kansalaissotaan muutoin kuin punavankina. Mutta vangituksi hän joutui ja syylliseksi tuomittiin.
Mutta nuo ajat olivat kaikin puolin hyvin sekavat, niin kuin sisällissodat yleensä ovat, ja maa ja kansa oli jyrkästi kahteen leiriin jakaantunut.
Lopuksi on todettava sekin, että tuon aikaiset, nyt jo edesmenneet sukulaiseni selvisivät kansalaisodan ajan myllerryksestä sittenkin hyvin. Kukaan heistä ei kuollut. Niin monelle ei käynyt yhtä hyvin.
Pertti Toivari
Lähteenä käytetty:
Vilho Toivari: Muistiinpanoja Toivarin suvun erään haaran vaiheista (27.2.1963)
Valokuvat: Toivarin suvun valokuva-arkisto (Vilho Toivarin vanhat valokuvat)
Muistiinpanot ja valokuvat löytyvät myös Työväen Arkistosta
Vilhon valintatilanne
Oheinen selostus isoisoisäni enemmän tai vähemmän omaehtoisesta osallisuudesta vuoden 1918 tapahtumiin perustuu isosetäni Vilho Toivarin eläkepäivillään laatimiin muistelmiin. Samoihin muistiinpanoihin perustui aikaisemmin tässä lehdessä julkaistu kertomus Vilhosta itsestään Venäjän vallankumouksen silminnäkijänä (SHL 45/2017).
Joku lukija jäi ehkä tuolloin miettimään, mikä sai Vilhon jäämään Pietariin vallankumouksen jälkeen? Syy oli yksinkertainen: Suomella oli autonomian aikaankin oma kansallinen rautatieyhtiönsä rataverkostoineen ja asemineen. Rautatie Suomesta Pietariin ja siihen kuuluvat asemat, myös pääteasema Pietarin Suomen asema, olivat osa Suomen omaa rautatieverkostoa.
Vallankumous Venäjällä, Suomen itsenäistyminen ja Suomessa puhjennut kansalaissota eivät tilannetta heti muuttaneet. Vilho oli Pietarissa ja sen lähiasemilla ”työpaikallaan ja kotonaan”.
Poikamiehenä (vielä toistaiseksi) Vilho oli päättänyt vapaapäivinään tammikuun lopulla 1918 käydä tapaamassa vanhempiaan Karjalassa. Samalla hän veisi äidilleen paitapyykkinsä.
Sisällissota Suomessa oli tuolloin jo puhkeamassa. Viipuriin saapuessaan Vilho sai todeta kaupungin olevan punaisten hallinnassa. Junavuoroja oli peruutettu.
Vilho joutui valintatilanteeseen: jatkaako myöhemmällä junalla eteenpäin ja myöhästyäkö töistä vai palatako takaisin Pietariin? Vilho oli tunnollinen virkamies, hän päätti palata.
Paidat voisi pesettää myöhemminkin. Siihen kuluisi melkein viisi vuotta.
