– Itse en niin välittäisi olla esillä, mutta kirjojeni tarina ja luomani viikinkiaikainen yhteiskunta ansaitsisivat sen sijaan huomiota, kirjailijanimellä E.E. Leivo kirjoittava Elina Syrjänen sanoo.
Tässäkin jutussa nainen esiintyy jatkossa taiteilijanimellään.
– Suhteeni julkisuuteen on vähän kompleksinen. Kirjoittajanimellä esiintyminen tuntuu paremmalta, sillä olen enemmän sellainen vetäytyjäluonne, nainen selventää.
Leivon isoisä oli padasjokelainen lehtimies, kansankirjailija ja kansanperinteen kerääjä Topias Leivo (1893–1979). Kirjailijanimen valitseminen hänen mukaansa tuntui E.E. Leivosta oikealta ja hyvältä.
Leivon luomassa seikkailutarinassa Kadonneen valtakunnan aikakirjat on julkaistu tähän mennessä kolme kirjaa: Soturiprinsessa, Idän turkiskauppias ja Kuninkaan testamentti. Tarinan keskushenkilö on soturiprinsessa Emerentia, joka tarttuu jouseen ja miekkaan ja muuttaa koko Hämeen kohtalon.
Kirjasarjassa yhdistyvät Leivon omat mielenkiinnon kohteet ja uravalinnat. Leivo valmistui Turun yliopistosta alun perin musiikkitieteilijäksi ja työskenteli pitkään Turun filharmonisen orkesterin tiedottajana. Omakohtainen jousiammunta- ja keskiaikainen taisteluratsastusharrastus innostivat puolestaan kirjoittamaan valtataisteluista ja sodista.
– Vasta kun sarjan ensimmäinen osa oli julki, aloin miettiä, onko joissain paikoissa ja henkilöissä jo liiankin autenttista kuvausta, Leivo nauraa.
Kangasalan keskustaan viime vuoden joulukuussa muuttanut freelancetiedottaja ja -toimittaja hyödyntää romaanisarjassaan viimeisimpiä arkeologisia tutkimuksia. Leivon entinen kotikylä, Padasjoella sijaitseva Auttoinen, näyttelee tarinassa keskeistä roolia.
– Ensimmäiset maininnat tästä aikanaan Suomen suurimmasta kylästä ovat jo 1400–luvulta. Romaaneissa seikkaillaan myös Hämeen tärkeimmillä linnavuorilla, muun muassa Hakoisilla ja Hangastenmäellä sekä muinaisessa Porvoossa ja Karjalassa, Leivo lisää.
Jousiammunta koukutti
Leivo tiedostaa, etteivät 800–luku, jousiammunta ja arkeologia ole suoranaisesti muodissa vuonna 2018. Hän ei voisi kuitenkaan kuvitella kirjoittavansa mistään muusta. Naisen oma jousiammuntaharrastus alkoi kummitytön innoittamana vuonna 2003. Uusi laji koukutti välittömästi. Leivo alkoi harjoitella ja kilpailla ahkerasti, mutta käteen tullut rasitusvamma katkaisi lupaavan harrastusuran.
– Olen kärsinyt ja kärsin edelleen myös ajoittaisesta pahasta anemiasta, mikä rajoittaa tekemisiäni toisinaan hyvinkin paljon. Jousiammuntakamani ovat kuitenkin edelleen tallella ja toivon, että harrastus elpyisi jossain vaiheessa uudelleen. Laji on siitä mukava, että se sopii kaikenikäisille ja nyt kun asumme Kangasalla, hyvä jousiammuntaseurakin löytyisi ihan naapurista eli Tampereelta, Leivo mainitsee.
Jousiammunnan myötä Leivo on tutustunut keskiaikaiseen taisteluratsastukseen, jossa hänen miehensä Teemu Varjonen on kehittynyt jo varsin taitavaksi. Keskiaikaisessa taisteluratsastuksessa taistellaan hevosen selästä käsin miekoilla, keihäillä, peitsillä ja ratsujousilla.
– Itse olen tässä lajissa aika noviisi, mutta mieheni on ollut mukana lajin suuren toimijan eli Rohan Tallien parissa näytöksessäkin. Taisteluratsastus on kiehtova laji, vaikkakin aika hurja, Leivo määrittelee.
Historia viehättää
Leivo luonnehtii itseään historiafanaatikoksi: kaikki vanha ja historiallinen viehättävät. Innostus syntyi jo ala-asteen viidennellä luokalla, kun tyttö sai käsiinsä Alexander Dumas´n kirjan Kolme muskettisoturia. Kavereiden kanssa pidettiin muskettisoturibileitä, ja kirjan tapahtumiin uppouduttiin muutaman vuoden ajaksi täydellisesti.
– En tuon ikäisenä varmasti tajunnut kirjasta ihan kaikkea. Meillä oli kuitenkin kirjan pohjalta omat roolimmekin: itse olin Aramis ja minulla oli Athos ja Porthos -nimiset kaverit. Se oli todellista fanittamista, Leivo muistelee.
Dumas´n keskeiset teemat – kumppanuus, seikkaileminen ja valtapelit – näkyvät Leivon omissakin kirjoissa. Leivon kirjoihin on ammennettu mukaan paljon myös arkeologiasta, jota Leivo ehti opiskella parin vuoden ajan.
– Löytöjen etsiminen on ihanaa. Olin opiskelujen takia mukana kaivauksilla esimerkiksi Mikkelissä. Työ oli upeaa, vaikkakin hyvin fyysistä eikä ehkä sopisi minulle pitkässä juoksussa.
Vaikka Leivo ihailee historiaa, hän ei missään nimessä haluaisi elää esimerkiksi itselleen läheisimmällä ajanjaksolla, 800–1600-luvulla. Luonto voi kenties tuolloin paremmin, mutta kulkutaudit ja sairaudet aiheuttivat ihmisille omat vitsauksensa. Tuon ajan elämäntapa oli myös vaarallinen ja vähän pelottavakin.
– Minulle ei ole olemassa mitään ”vanhoja hyviä aikoja”. Nyt on hyvä.
