Kaksi alakouluikäistä koulupoikaa kulkee vajaan parinkilometrin mittaista tuttua koulutietään kaukana Pälkäneeltä kauan sitten. Isompi pojista kysäisee pienemmältään pitääkö paikkansa että sun vaarisi oli nuorena varas. Pienempi pojista pyyhkäisee silmäkulmaansa ja muistaa äidin neuvon, että pitää aina puhua totta. – En minä tarkkaan tiedä, mutta kyllähän ne meidän ukista semmoista puhuvat, vastaa poika eikä siitä asiasta sillä kertaa enempi puhuttu.
Pojan ukki oli nuoruudessaan joutunut rikosten tielle. Äidin piparit olivat aluksi hävinneet kaapin hyllystä ja kyläkaupasta oli pojan taskuun löytynyt luvatonta naposteltavaa. Iän karttuessa himo vieraaseen tavaraan kasvoi ja nuorukaisena oltiin jo kypsät isompiinkin rötöksiin. Naapurikylässä renkinä ollessaan oli nuorukainen hakenut takamaan laitumelta hevosen ja ratsasti sillä kaupunkiin heinäkuun hevosmarkkinoille. Kaupan onnistuessa olisi niillä markoilla jo selvinnyt isommastakin rahapulasta. Kuinka ollakaan hevosen oikea omistaja poikkesi markkinoille ja miesjoukon takaa kuunteli kuinka kauppamies kehui hänen omaksi tuntemaansa tammaa. Pitkä selkä, kuivat jalat ja vielä hampaissakin purupintaa pitkäksi ajaksi, kehui nuorukainen. Käräjillehän siitä mies joutui ja kun rikokseen yhdistettiin joukko pienempää vilppiä, niin linnareissuhan siitä nuorukaiselle tuli. Työssään ahkera nuorukainen sai kyläläisten suussa konivarkaan nimen ja siitä oli vaikea päästä eroon.
Jos nuorukaisen nimenä olisi ollut paikalliseen nimistöön kuuluvat nimet kuten Virtanen, Mäkinen tai Järvinen, asia olisi helpommin unohdettu, mutta poikkeuksellinen nimen kuuleminen johti helposti lisäpohdiskeluun, että mahtaisikohan tuokin olla sen konivarkaan sukua. Ikävintä, ettei lisänimi ja häpeä unohtunut kokonaan vielä seuraavassakaan sukupolvessa. Rehtiin elämisenalkuun päässeet nuoretkin joutuivat kukin erehdyksestä kärsimään.
Nimellä vai nimimerkillä olisi ikävistä asioista lehdessä kerrottava, pohti miesjoukko kerran Kaisankahvilassa kirkkomatkallaan. Jos jutun tekijä laittaa nimensä alle, tulisi vastakkaisen puolenkin nimiä tuotava esiin. Siitä taas eivät kaikki tykkäisi. Konivarkaasta kertonut veli puolsi nimimerkin käyttämistä. Sopu säilyy miesten kesken kun antaa asioiden torailla keskenään siihen nimiä sekoittamatta. Pääasia, ettei asiasta kerrottaessa poiketa totuudesta.
Lehden toimitus tekee oikein antaessaan tilaa molemmille vaihtoehdoille. Näin vaalien alla saa ehdokkaaksi asettunut yhdistää nimensä oivaltamaansa hyvään asiaan. Usein taas nimimerkin takaa löytyy ehdotus joka toteutettuna kerää runsaasti kiitosta.
Pappa Pälkäneeltä
