Kevätaurinko oli jo ennättänyt lämmittää kiven kylkeä, vaikka viereinen metsä oli täynnä soseentunutta lunta. Henddo nousi kivelle ja kohotti jalkojaan kohden aurinkoa. Kylmään ja särkyyn oli ollut pakko tottua jo nuorena, mutta nyt jäiden sekaisessa rantavedessä kahlaaminen oli saanut jalat turraksi.
Hän ei ollut malttanut keskeyttää hyvin alkanutta kutuhaukien iskemistä ahraimella. Tuore hauki oli näin keväällä tervetullutta ravintoa. Syksyllä kerätyt varastot olivat jo toista viikkoa takaperin loppuneet. Hänen kumppaninsa Sivnne pyöristyi päivä päivältä yhä enemmän. Kohtapuoliin heitä olisi kolme ja se tiesi lisää ravinnon hankkimista.
Henddo paulotti pieksut kuivuneisiin jalkoihinsa ja lähti ojan vartta kohti kotiasentoa. Vatsanpohjassa kurninut nälkä oli kaikonnut. Tiesi varmaan kohta saavansa makoista haukea.
Kolisevan takana hän nousi pienelle harjanteelle. Tarkasti katsoen täältä erotti mietiskelykallion tuolla puolen olevasta kodasta nousevan savun.
Suoraan kodalle ei parantunut kulkea, matkalla oli muistettava antaa seidalle se mikä sille kuului. Heille seita oli ollut suopea. Elo oli pienistä vastoinkäymisistä huolimatta lutviutunut mallikkaasti.
Oma seita oli kotaa muistuttava suurehko kivi, jossa oli henkireikä kyljessä. Reiän alle maahan Henddo asetti haukien maksat.
Mikko Forsten
