Seitsemän härän kuningas

Aittosuo sijaitsee Sydänmaanjärven kaakkoispuolella.

Vimmunkulman tuolle puolen vei Näppilän plikkojen Hannan ja Liisan taival. Täällä salometsien lämpöisillä rinteillä kasvoivat suurimmat ja maukkaimmat mustikat. Aamun usvaa lakaisivat auringon heleät säteet ja lämmittivät ilman pehmoiseksi. Marjojen keruu kävi leikiten ja kopat täyttyivät lähes itsestään.

Raskaat olivat kantamukset heidän lähtiessä kotiin. Porkkakallion juurella he laskivat kantamukset ja istahtivat mättäälle. Nyt haukattiin eväitä ja huilattiin hetki. Ruoka sai sisarukset raukeiksi ja molemmat nukahtivat.

Hanna heräsi säpsähtäen ja töni samalla sisarensa hereille.

Hanna: Mikä on tuo humina?

Liisa: Se nousee ja laskee lailla raskaan hengityksen.

Sisarukset nousivat varovasti ja kurkistivat kallion kulman taakse. Vastaisella rinteellä nukkui suurtakin suurempi metsänkuningas.

Liisalta karkasi kirkaisu ja hän lähti juoksemaan kotia kohden. Hanna jähmettyi paikalleen ja tuijotti häkeltyneenä, kuinka iso elävä kinkesi ylös.

Hanna perääntyi hiljaa ja sai viimein jalat alleen. Kuusen neulaset pöllähtelivät jaloissa hänen pinkoessaan Liisan perään. Mielessä takoi ajatus: Kohta se minut saa ja suuhunsa pistää.

Pakko oli juostessa taakse kurkistaa. Samalla herpaantui kuva edessä olevasta, jalka takertui juurakkoon ja lyhyen ilmalennon päätteeksi otsa iski puun tyvelle. Tietoisuus katosi hetkessä.

Kuinka pitkä oli aika tajunnan virran katoamisesta, sitä ei pystynyt Hanna itselleen määrittämään.

Hän heräsi varjoisessa kanervikossa paikan tuntuessa tutulta. Totta tosiaan, tuossa Köykkäkiven kupeella on meidän molempien mustikoilla täytetyt koppamme. Mutta, kuinka minä tänne kylätien laidalle olen joutunut, sopersi Hanna itsekseen puhellen.

Vastaus tuli odottamatta kumean lempeällä miehen äänellä: Lepää sinä tyttölapsi vielä hetki. Pääsi on varmasti kipeä. Lujasti sinä sen puun kylkeen löit.

Hanna kääntyi varovasti. Köykkäkiven Pyhäjärven puoleisella vähäisellä rinteellä istui samainen metsänkuningas. Se katsoi häntä niin lempeällä katseella, ettei siinä voinut edes pelästyä.

Metsän kuningas jatkoi: Kannoin sinut ja teidän täydet koppanne tänne tien varteen. Tästä sinun on helppo käydä kotia kohti.

Hanna: Mutta, eiväthän ka…

Enempää hän ei ennättänyt. Metsänkuninkaan ilme vakavoitui ja hän lausui: Älkää te ihmiset kutsuko minua sillä nimellä. Sanokaa vaikka mömmöksi, möröksi tai ohtoksi, mutta ei koskaan sillä nimellä.

Metsänkuninkaan ilme lempeni ja hän jatkoi: Tiedän aikani koittavan tänään auringon painuessa taivaan rannan taakse. Siksi haluan sinulle Hanna sanoa muutaman sanan.

Hanna häkeltyi, mutta sai kysyttyä: Mistä tiedät nimeni?

Metsänkuningas hymyili ja vastasi: Se ei ole tärkeää. Minä tiedän ja minun kuuluu tietää paljon asioita.

Hän jatkoi: Te ihmiset olette ahneita ja juonittelette. Te punotte meidän eläinten ja toisten ihmisten turmioksi pauloja, jotka asetatte pyytämään. Se vie teidät nopeasti kierteeseen, josta teillä ei ole mahdollisuutta irrottautua.

Tulee sotia, joissa lyödään maahan suunnattomia joukkoja elämää vain vuoksi mielipiteiden. Myöhemmin koittaa aika, jolloin ihmisen ei tarvitse raataa jokapäiväisen elantonsa eteen.

Teillä alkaa olla aikaa, joka ei teidän mielestänne kulu. Te luotte virtuaalisen mukatodellisuuden, jonne pakenette omaa pienuuttanne.

Minä luotan sinuun. Sinä osaat puntaroida tulevaisuutesi.

Hanna elä sinä hyvä ja toisia kunnioittava elämä. Pidä hyvää huolta kotieläimistänne. Ne tuottavat sinulle ja suvullesi elämän tarpeen.

Teidän ei tarvitse, eikä pidä tulla metsään tappamaan meitä villeinä ja vapaina vaeltavia eläimiä. Me olemme vuosituhansia täällä pärjänneet ilman teitä ja teidän ahneuttanne.

Muista Hanna. Lähtiessäsi seuraavan kerran mustikkaan sido vyötäisille pieni tiukukello. Siitä minä tiedän sinun tulleen näille samoille maille ja minä voin tulla sinua tapaamaan.

Hanna: Kuinka sinä voit tulla minua tapaamaan jos sinun aikasi vielä tänään koittaa ja miksi se tänään tapahtuu?

Metsänkuningas: Siskosi on jo joutunut kotiinne. Siellä hän on kailottanut nähneensä suunnattoman suuren otuksen. Hän on kertonut minun olevan seitsemän härän kokoinen. Isäsi käsittää asian toisin. Hän karjuu viittä veljeäsi keräämään keihäät ja kirveet ja ilmoittaa uhossaan: Nyt lähdemme surmaamaan seitsemän härän tappajaa.

Tiedon saavuttaessa naapuritalot olen jo koko pitäjän härkien surma. Minua ahdistaa kotvan kuluttua suriseva miesparvi. Olen jo vanha ja raihnainen. En jaksa loputtomiin paeta.

Sinä huomaat minut tulevaisuudessa omissa muistoissasi. Tiukukello on näet sinua varten se herättää sinussa muiston minusta.

Hanna: Saanko sanoa sinua nalleksi?

Naurahtaen metsänkuningas vastaa: Se kuulostaa hyvältä.

Hetken hiljaisuuden jälkeen alkaa tien suunnalta kuulua etäisiä miesten huutoja.

Metsänkuningas: Jää hyvästi.

Hanna nojaa tyrmistyneenä kiveen ja yrittää nopeasti koota äsken tapahtuneen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Tapahtuiko tuo oikeasti vai oliko se vain kuvitelmaa.

Ajatukset kaikkoavat isän rynnistäessä kera veljien mutkan takaa.

Isä: Täälläkö sinä kuppaat? Nyt on suuri karhu repinyt mahdottoman määrän härkiä.

Hanna: Isä älä kutsu sitä sillä nimellä.

Isä: Älä ala minua opettamaan.

Samassa kuului Matti veljen karjaisu: Täällä on mahdottomat verekset jäljet.

Mieslauma katosi rymistäen metsän siimekseen.

Tieltä kuului jälleen melua. Sieltä tuli naapuritalon miesväkeä. Sama näytti olevan into heidän painuessaan pellonreunaa muiden jatkeeksi.

Hanna oli jo aikeissa lähteä kun hän huomasi naapuritalon Antin. Oli jäänyt pääporukasta, eikä näyttänyt olevan muuta asetta kuin kalapuntari.

Hannaa alkoi hymyilyttää ja hän sanoi: Älä sinä noiden perään lähde. Auta ennemmin minua kantamaan nämä mustikat meille.

Antin poskille karkasi punaa ja hän yritti soperrella, mutta se jäi yritykseksi Hannan lykätessä toisen marjakopan hänelle.

Metsänkuninkaan takaa-ajo jatkui hurjana. Hannan isä karjui jo viiden poikansa takana: Tappakaa se perkele. Ei riittänyt kunto enää nuorten tahtiin.

Ajo vei kohti Porkkakalliota ja Tuoresjärveä. Helppo oli miesten seurata suunnattoman suuren metsänkuninkaan jäljessä. Pienimmät puut olivat taittuneet ja sammaleet, varvuista puhumattakaan, sinkoilleet.

Isän karjunta kuului takaa: Älkää kadottako sitä. Iskekää lisää keihästä selkään kun uudestaan pääsette lähelle.

Metsänkuninkaan vauhti alkoi hiipua, mutta niin olivat takaa-ajajatkin väsyneitä. Mättäältä kopsastiin mustikoita suuhun ja muutamasta purosta kahmaistiin kouralla vettä päälle. Kolme oli jo saatu keihästä lyötyä takaa-ajettavan selkään.

Aittosuon reunalla veljekset pinnistivät kaikki loput voimansa ja saavuttivat metsänkuninkaan ennen suon toista laitaa. Muta lensi ja kirosanat ryöppysivät heidän käydessään viimeiseen taistoon.

Verissä päin raahautui loppuun ajettu saalis vähäiselle suolla olevalle kalliosaarelle. Siellä kääntyi lähestyvää miesjoukkoa kohden ja karjui: Minusta ette mitään saa!

Metsänkuningas rojahti kuolleena mahalleen kalliolle ja muuttui miesten edessä kiveksi. Seipäät selässä muuttuivat myöhäisillan värjäämiksi kultalatva männyiksi.

Saalistajat vaikenivat. Hiljaisuus täytti tienoon. Ei tohtinut edes Hannan isä mennä kalliolle katsomaan mitä oli tapahtunut.

Hannan nalle makaa tänä päivänä samalla Aittosuon kalliolla. Sen kasvoilla voi tarkkaavainen aistia lempeän hymyn.

Mikko Forsten

Kivettynyt metsänkuningas Aittosuon saaressa.

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Tutustu 5 viikkoa vain 1,90 €.