Pälkäneläinen Erkki Tiitola toi lihantuotantoon soveltuvan New Hampshire -kanarodun Suomeen olympiavuonna 1952. Broilerien eli teuraspoikasten kasvatus alkoi vähitellen Suomessa. Tiitolan ura siipikarja-alalla juontaa 1920-luvulle. Nuori Tiitola toimi aluksi Siipikarjaliiton johtokunnassa ja myöhemmin Siipikarjaliiton puheenjohtajana. Hän oli mukana myös Siipikarja-lehden toimituskunnassa ollen itsekin lehden innokas kirjoittaja. Vuonna 1926 hän julkaisi kirjasen Tiitolan jalostuskanalasta. Tunnetuin on varmaankin kananhoidon opas Kanat munimaan vuodelta 1955, josta otettiin vuosien aikana useampia painoksia.
Erkki Tiitolan puheenjohtajakauteen osuivat kriittiset sotavuodet. Toisen maailmansodan aikana Siipikarjanhoitajain Liitto hoiti kananmunantuotannon säännöstelyä muun muassa haudontapetrolin ja rehuerien lisenssejä jakamalla. Sodan vaikutuksista kärsi etenkin siipikarjanhoito. Rehuvilja oli tarkasti säädeltyä ja ensisijaisesti oli huolehdittava nautakarja- ja sikatalouden ylläpitämisestä. Uudet säännöstelymääräykset tulivat voimaan toukokuussa 1942. Käytännössä kananmunien tuottajat velvoitettiin kananmunien luovutukseen sekä huonojen kanojen teurastamiseen. Tiitolan mukaan harmia herätti etenkin kaurojen jakaminen kanojen rehuksi, samaan aikaan kun maan elintarviketilanne oli hälyttävä. ”Työvelvollisia” sodan aikana olivat myös kanat. Munimattomille kanoille ei tule jakaa ihmisille kelvollisia elintarvikkeita.
Tarkkaa hommaa
Sodan aikana Tiitola halusi estää kanakannan lopettamisen. Julkiseen kauppaan oli saatava munia sekä niitä tuottaville kanoille riittävä rehuannos. Lisäksi munista tuli saada hinta, joka vastasi nousseita tuotantokustannuksia. Munakauppaa ja jakelua koskevien säännösten tuli vähentää väärinkäytöksiä. Munien luovutuspakon vastineeksi tuli taata luovutettua tuotantoa vastaavan rehukauran osto- ja varausoikeus. Yli-ikäisten ja huonojen kanojen vähentämiseksi pakkoteurastus oli välttämätöntä. Tuottava kana säilytti henkensä ja kuluttaja sai munia. Samalla se turvasi rehellisen tuottajan edut ja kukisti rehottavan salakaupan.
Rehujen saanti oli suurin ongelma. Sodan aikana karsittiin huonoja kanoja, jolloin säästyi rehuja tuottaville munijoille. Leipäviljavarastot oli tarkoitettu vain ihmisravinnoksi. Osa viljasta oli varattava kylvösiemeneksi. Heikosti munivia kanoja teurastettiin yhä enemmän. Kanojen rehujen hankinta edellytti liikemiehen kykyjä ja ruokkiminen tiedemiehen taitoja, kirjoitti Tiitola. Maamme kanaluku putosikin sota-aikana yhteen miljoonaan, kunnes se taas 1948 ylitti kahden miljoonan rajan.
Kananjalostaja
Jalostuskanalanomistaja Erkki Tiitola kehitti 1930-luvulla Hämeen mustan. Hän valitsi kannan perusväriksi kiiltävän sini-mustan. Jalotuskanalatoiminta alkoi 1920-luvulla: ”Kuultuani, että eräs nuorimmista kanamiehistämme, herra Erkki Tiitola, oli Kangasalan Kaivannolle rakentamaansa kanalaan hankkinut siitoseläimiä aina Ameriikasta asti, alkoi mielessäni kypsyä halu käydä niitä katsomassa, varsinkin kun samalla näkisin tämän uuden kanalan. Hra T. joka näyttää ottaneen kananhoidon elämäntehtäväkseen, pyrkii jalostamaan etupäässä valkoisia Leghorneja. Käyttäen hyväkseen ulkomaisia, etupäässä ameriikkalaisia saavutuksia ja kokemuksia, sekä kirjallisuutta, tulee hän varmaankin saavuttamaan huomattavia tuloksia toiminnassaan.”
Tiitolan kanalarakennus oli kaksikerroksinen. Sen ainoat ”koristeet” olivat nelikulmaiset ja –ruutuiset ikkunat, jotka kummassakin kerroksessa ulottuivat pitkänä rivinä seinän päästä päähän. Rakennusaineena oli käytetty puuta ja Enso-pahvia. Ulkoseinä oli höylätyistä laudoista ja sisäseinä 5 millimetrin pahvista ilman välitäytettä.
Kun rakennuksen päässä olevasta ovesta astuttiin sisään, johti käytävä kanalan perälle. Osastot eri kanaryhmiä varten olivat käytävän oikealla puolella, jolla puolen olivat myös ikkunat. Portaat veivät yläkertaan, missä oli sama järjestys. Keskellä huonetta oli tiilinen uuni, mistä johti sisällä kiertävällä kuumalla vedellä lämpiävä lämmitysputki läpi kanalan. Uunin takana oli luumylly, joka toimi sähkömoottorilla. Huoneen toisella puolen oli poikasten kasvatushuone. Keinoemohoito oli hoidettu niin, että läpi huoneen kulki lämminvesiputkisto muutaman tuuman korkeudella lattiasta. Kanakarjasta kiinnitti eniten huomiota alussa mainitut amerikkalaiset kanat, joita oli 6 kanaa ja kukko. Kukko oli harvinaisen eloisa ja komea. Varsinkin rinnan ja selän muoto sekä pyrstön asento olivat erinomaiset. Myöskin harjan muoto oli ameriikkalaisten vaatimusten mukainen.
Monelle paikkakuntalaiselle Kana-Tiitola tuli tutuksi. Sieltä haettiin kananpoikasia ja saatiin samalla opastusta kananhoidossa. Vuonna 1926 Erkki Tiitola kertoi, miten kananpoikia voitiin toimittaa eri puolille Suomea. Yhden päivän ikäiset kananpojat voitiin huoletta lähettää aina seitsemän päivän rautatiematkalle, minkä jälkeen he ovat yhtä virkeitä kuin lähtiessäänkin, kertoo hän Siipikarjalehdessä 1926.
Lähteitä:
MTT/Eläinjalostus, Maatiaiskanan säilytysohjelma, Tiedote 3 / 2004. Tarja Niemelä: Maatiaiskanan aika.
Siipikarja-lehti, vuosikerrat 1924-1926, 1939-1948.
Lainaukset Siipikarja-lehdestä 1.11.1924
Kirjoitus perustuu Siipikarjaliiton 100-vuotisjuhlatekstiin, joka julkaistaan Siipikarja-lehdessä vuoden 2018
aikana.
Tuula Vuolle-Selki
