”Suomi tarvitsee palvelu-uudistuksen, jolla laadukkaat palvelut turvataan jokaiselle suomalaiselle.” Näin hyvin tuntemani ja arvostamani Sofia Vikman (kok) kiteytti Sydän-Hämeen Lehdessä kesäkuussa.
Sote-uudistuksen alkuperäiset tavoitteet ovatkin kannatettavia ja varmasti kaikki ovat niistä samaa mieltä. Sittemmin kuitenkin Kokoomuksen ja Keskustan osalta keskiöön on noussut heidän oma lehmänkauppansa, jossa ensin mainittu saa valinnanvapauden ja jälkimmäinen maakunnat. Kyselyssä kansalaisista vain viidennes kannattaa tätä hallituksen uudistusta, suurten kaupunkien C21-verkostosta ei kukaan. Hyvin harva asiantuntija esimerkiksi pitää 18 maakuntaa Suomelle parhaana vaihtoehtona tai näkee miljardien kustannussäästöjen toteutuvan valinnanvapauden kautta.
Näen ongelmallisena artikkelissa kuvatun päättäjän kolmoisroolin. Yhtäällä kannatetaan uudistusta, puhutaan kauniisti leveämmistä hartioista ja asiakkaasta uudistuksen keskiössä. Toisaalla taas ollaan mukana kriittisissä kannanotoissa ja nostetaan esiin uudistuksen sisältämiä valuvikoja. Todellisuudessa keskiössä on viime ajat ollut puoluepolitiikka ja edellä kuvattu lehmänkauppa. Alusta uudistusta ei tarvitse aloittaa, mutta on peruutettava sen verran, että alkuperäiset tavoitteet saadaan täyttymään ja laadukkaat palvelut todella turvattua jokaiselle kuntalaiselle. Olen samaa mieltä Sofia Vikmanin kanssa siitä, että tehty pohjatyö ei mene hukkaan, vaikka uudistus viivästyy.
”Kunnat satsaavat mm. koulutukseen”, sanoo Vikman. Enää täytyisi tietää, mitä hän konkreettisesti tällä tarkoittaa. Juttu käsitteli Pirkanmaata, joten oletettavasti hän tarkoittaa maakuntaamme. Tähän olisi todellakin kaivattu lisää konkretiaa. Mistä kuntien erityisistä lisäpanostuksista Vikman puhuu?
Kokoomuksen ollessa hallituksessa vuosina 2012-2019 tehdyt leikkaukset peruspalvelujen valtionosuuksiin pienentävät valtionosuuksia 2,2 miljardia euroa vuoden 2019 tasolla eli noin 20%. Valtionosuudet eivät ole ns. korvamerkittyjä, mutta Kuntaliiton (KL) mukaan noin 25% leikkauksista kohdistuu sivistyspalveluihin. Tämän lisäksi Opetus- ja Kulttuuriministeriön valtionosuusrahoitusta on vuosina 2012-15 leikattu n. 400 000 000 euroa. Istuvan hallituksen aikana vuosina 2016-19 toteutettavat OKM:n leikkaukset yli 220 000 000 euroa vuoden 2019 tasolla. Hallituksen koulutusleikkaukset ja indeksijäädytykset ovat todellisuudessa ajaneet kunnat ahdinkoon. Hyvänä huonona esimerkkinä tästä juuri Tampere. Juuri perusrahoituksen puute murentaa koulutuksen kivijalkaa. Vähän on pidetty ääntä siitä, että satsaamme pohjoismaista vähiten rahaa perusopetukseen. Pohjoismaiselle keskitasolle pääseminen perusopetuksen rahoituksessa, tarkoittaisi rahoituksen lisäämistä miljardilla eurolla.
Sote-uudistuksessa on lisäksi sisällä malli, jossa sote-palveluihin nyt käytettävät lisäpanostukset ovat jatkossa pysyvästi pois kyseisen kunnan valtionosuuksista. Soten jälkeen ylivoimaisesti suurin osa kuntien tehtävistä on sivistyspalveluita. Tulevat leikkaukset kunnissa kohdistuvat siis varhaiskasvatukseen, perusopetukseen, lukioon ja ammatillisen toisen asteen koulutukseen.
Entinen sivistyspuolue Kokoomus puhuu kauniisti koulutuksen kehittämisestä, mutta teot osoittavat koulutuksen todellisen arvostuksen. Kaunopuheisesti koulutusleikkaukset kääritään karkkipapereihin ja puhutaan ”uudistamisesta”. Nostetaan juhlapuheissa esimerkiksi varhaiskasvatuksen merkitystä, mutta samalla ja jo ennen tätä nostetaan lapsiryhmien kokoa. Ryhmäkoolla on suora vaikutus varhaiskasvatuksen laatuun. Taloustieteen nobelisti James Heckmanin tutkimuksen mukaan varhaiskasvatukseen sijoitettu euro poikii rahat seitsenkertaisesti takaisin yhteiskunnalle. Kuitenkin vain laadukas varhaiskasvatus on vaikuttavaa. Ammatillisen koulutuksen reformissa vietiin hallituksen toimesta ensin rahat ja sitten alettiin miettiä, miten uudistetaan. Lukiokoulutuksen valtion maksama tuki on jäänyt pahasti jälkeen todellisista kustannuksista. Perusopetuksen ryhmäkokorahat leikattiin tällä hallituskaudella, mikä kasvatti merkittävästi ryhmäkokoja myös pirkanmaalaisten lasten luokissa. Samalla erityistä tukea tarvitsevia oppilaita on integroitu yleisopetuksen luokkiin ilman heille kuuluvaa tukea. Opettajan aika kuluu heidän auttamisessaan, jolloin suuri enemmistö ei saa tarvitsemaansa tukea, lahjakkaitten lasten tarpeista puhumattakaan. Uusien opetussuunnitelmien tavoitteet yksilöllisestä oppimisesta karkaavat kauas horisonttiin.
Koulutuspolitiikan ja sote-uudistuksen suuri ongelma on, että puheet ja teot eivät kohtaa. Ei riitä, että visiot ja tuki toimii paperilla – niiden on toimittava myös käytännössä.
Matti Helimo
Tampereen kaupunginvaltuutettu
Sivistys- ja kulttuurilautakunnan vpj
OAJ Pirkanmaan puheenjohtaja
JUKOn pääluottamusmies, Kangasala
Maakuntahallituksen varajäsen
