Luonnon tarkkailun ja tutkimuksen yksi keskeinen asia on näkeminen. Paljon luonnossa liikkuneet eivät enää huomaa tavallisia asioita, heidän huomionsa kohdistuu epätavalliseen. Niinpä minullekin tulevista kysymyksistä valtaosa koskee luonnossa tapahtuvia poikkeuksia. Tämä on oikeastaan hyvä asia. Ihminen on utelias ja tiedonhaluinen.
Kysymykset tänä kesänä ovat koskeneet oudonvärisiä kukkia, laikkuja ja peitteitä kasvien lehdillä, epätavallisen suuria tai pieniä kasveja ja niin edelleen. Olen niihin yrittänyt vastata, ihmettelyihin, hämmästyksiin. Näin tieto lisääntyy. Tutkijat toimivat paljolti samoin. Aikoinaan lajit määriteltiin tuntomerkkierojen avulla, löydettiin ero kahden yksilön välillä ja mietittiin, voisivatko ne olla eri lajeja. Tänä päivänä samaa tehdään DNA-testeillä. Nämä ovat sotkeneet lajien sukulaisuuksia ja määrääkin valtavasti. Jatkuvasti saa olla opettelemassa uusia nimiä, niin suomalaisia kuin tieteellisiäkin. Enää ei puhuta valkohäntäpeurasta vaan -kauriista, eikä maamyyrää ole olemassakaan, on vain kontiainen. Se kun ei ole myyrä vaan hyönteissyöjä. Eihän tervapääskykään ole pääsky vaan kirskulintu. Se on kuitenkin vielä säilyttänyt nimensä.
Joskus samankin lajin yksilöt voivat olla hyvin erilaisia. Alkukesästä ihmeteltiin karttaperhosen kirkkaita värejä. Pari viikkoa sitten kysyttiin, mikä on se tumma perhonen, joka lentää pihassa, kun sen siiven
alapinta on kuin karttaperhosen kartta, mutta värit ihan jotain muuta. Näin asia vain on. Kun alkukesän perhonen on kuoriutunut kotelostaan, se pistää välittömästi alulle uuden sukupolven, jonka yksilöt lentävät nyt tummin siivin ja pistävät vuorostaan alulle seuraavan sukupolven, joka keväällä lentää kirkkaissa väreissä. Sama laji, kaksi eri väritystä. Karttaperhonen on uustulokas, jota pidetään ilmastonmuutoksen yhtenä ilmentäjänä. Viime vuosisadalla sitä ei meillä vielä ollut, nyt se on jo yleinen.
Lehtien laikut myös herättävät kysymyksiä. Mitä on ajateltava, kun lehdestä puolet on valkoista ja puolet vihreää tai koko kasvi on luunvärinen. Joskus laikut ovat normaalia vaihtelua kuten imikällä tai sinivuokolla. Tutkijat ovat antaneet niille oman nimenkin, mutta samaa lajia ne kuitenkin ovat normaalilehtisten kanssa. Toisinaan lehdet ovat menettäneet lehtivihreänsä geenimuutoksen vuoksi ja tällöin syntyy vaaleita tai värittömiä versoja. Näitä olen nähnyt puolukalla, kielolla, heinillä. Jalostajat ovat käyttäneet näitä hyväkseen ja saaneet aikaan erikoisia koristekasveja kuten viiruhelpi tai koristekanukat. Tällaiset geenimuutoksen luomat yksilöt eivät yleensä kauaa säily ellei muutos ole lajin perimässä niin, että se periytyy myös sen jälkeläisille.
Yksi asia, josta myös kysellään, mutta joka on jäänyt minulta vähälle huomiolle, ovat äkämät. Se on kuitenkin sen verran suuri juttu, että ansaitsee oman pakinansa. Palataan siihen ensi viikolla. Nyt katsellaan värejä ja nautitaan kesän viimeisistä päivistä.
Tuomo Kuitunen
