Kun isä oli pelimies

Enää konsolipelejä ei voi pelata salaa.

Kultaisella 1990-luvulla – jolloin nuorison pelaamisesta ei niin kannettu huolta, koska nämä kykenivät olosuhteiden pakosta olemaan muuten kohtuullisissa määrin ilman ruutua – se oli helpompaa. Sega Megadrive II käynnistyi hetkessä, eikä nykymittapuulla alkeellinen tekniikka pahastunut, jos peli piti syystä tai toisesta sammuttaa salamannopeasti. Yksi syy saattoi olla vaikkapa vanhempien tarkastuskäynti sen jälkeen, kun pelaaminen oli pyydetty lopettamaan.

Nykyisin PS4-pelaajan paljastaa ensin huomiotaherättävä PIIP laitteen käynnistyessä, majakan kirkkaudella loistava valo peliohjaimessa ja koneen pitämä imurinomainen hurina pelin alkaessa pyöriä. Siinä eivät pelin äänet peittävät kuulokkeet paljon auta. Vanhempana tähän kehitykseen voi toki olla tyytyväinen.

Konsolipelaamista ei ole kuitenkaan enää suunniteltu koko perheen puuhaksi. Ei auta, vaikka peliohjaimia löytyisi taloudesta kuusi kappaletta, sillä harva nykypeleistä tarjoaa moninpelimahdollisuutta – paitsi internetin välityksellä. ”Pelaa kuin olisit kaverisi kanssa samassa huoneessa”, kehaisee eräs peli. Olen jo samassa huoneessa, ja pelaisinkin, mutta toista pelikonsolia ja peliä en viitsisi sitä varten hankkia. Koko perheestä puhumattakaan.

Toisaalta pelitkin tuntuvat tulevan suunnitelluksi enemmän videotykkinörtti- kuin perusperhekäyttöön. Mitenkään muuten ei voi ymmärtää esimerkiksi sitä, miksi 42-tuumaiselle televisiolle aukeavan valikon teksti on liian pientä luettavaksi – koska valikko täyttää vain kymmenesosan käytettävissä olevasta ruudusta. Pienien valikkotekstilaatikoiden ylä- ja alapuolella leijuu pääosassa sinänsä hienoja, mutta käytettävyyden kannalta täysin turhia ”huikeita visuaalisia elementtejä”, kuten jääkiekkokaukalo, jalkapallonurmi tai kilparadan mutka. Sen verran dementoituneita useimmat käyttäjät eivät kai vielä ole, etteivät muista, mitä peliä ovat pelaamassa?

Konsolipelejä ei ole suunniteltu enää myöskään kevyeen ja nopeasti aloitettavaan viihdekäyttöön. Pelit ovat yhä vaativampia, alku- ja välianimaatiot aina vain pidempiä ja näppäinkomentojen viidakot läpipääsemättömiä. Lisäksi pelintekijöiden hinku ”realismiin” ja toisaalta samanaikainen perusasioiden ohittaminen saa aikaan kummallisuuksia. Esimerkiksi jääkiekkopelissä tähtipelaajien kasvojenpiirteet ovat täysin tunnistettavissa ja jokaiselle pelaajalle voi valita ominaistuuletuksen tai mailanpään nauhan värin kymmenistä vaihtoehdoista. Silti on ylivoimaista saada ohjelmoitua maalivahti toisinaan loukkaantumaan pelitilanteessa – varsin realistinen ominaisuus, joka oli käytössä jo pelissä NHL-96 mutta katosi sittemmin liian realistisena.

Nykykonsolit ovat siitäkin ikäviä, että ne yrittävät ajatella käyttäjänsä puolestasi ja ne – jo aiemmin viitattuun perhekäyttöön liittyen – jopa kiusallisesti tallentavat kaikki liikkeesi.

Tiedän tarinan eräästä kangasalalaisesta miehestä, joka osti lastensa pitkään toivoman PS4-pelin näille joululahjaksi käytettyjen pelien kaupasta. Hän tiesi, että jouluaatto olisi kuitenkin pilalla, mikäli pelilevyssä olisi jotakin vikaa eikä se toimisi kunnolla. Niinpä kunnon isänä hän halusi varmistaa pelin toimivuuden etukäteen ja testasi sitä salaa aatonaattoiltana. Onnistuneen kokeilun jälkeen hän sujautti tyytyväisenä pelin pakettiin ja joulun suurimman yllätyksen kaapin perälle odottamaan aattoiltaa.

Yllätys olikin suuri seuraavana päivänä – heti aamusta, kun lapsemme iskivät pelikoneen päälle ja television ruudulle lävähti ensimmäisenä lista viimeksi pelatuista peleistä.

 

Kirjoittaja on Sydän-Hämeen Lehden toimittaja, joka ei pelaa nykyisin kovin usein – koska ei enää tahdo osata käynnistää sitä pahuksen peliä.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?