Torpparilaitoksen juuret ulottuvat 1600-luvulle, jolloin aateliskartanoiden maille perustettiin ensimmäiset torpat täyttämään työvoimantarvetta. 1750-luvulla torpparius lisääntyi roimasti, kun talonpoikaistilat saivat oikeuden perustaa mailleen torppia.
Suomessa torpparit eli vuokraviljelijät maksoivat vuokransa torpasta ja maapalasta maanomistajalle lähinnä luontoistuotteina ja tekemällä päivätöitä eli taksvärkkiä maanomistajan tilalla. Oman tilan viljely ja karjanhoito hoidettiin päivätyövelvollisuuden ohessa.
Torppa perittiin yleensä vanhemmilta ja torpan maita lohkottiin pienemmiksi vuokratiloiksi perillisten kesken. Torppa oli myös mahdollista ostaa siirtosummalla.
Kaikille torpparijärjestelmä ei millään voinut taata maata, joten tilattomien määrä paisui ongelmaksi 1800-luvun lopulla. Vuonna 1918 tuli voimaan torpparilaki, joka antoi vuokraajalle oikeuden lunastaa tilansa itsenäiseksi omistajan tahdosta riippumatta.
Maatyöläisten olot Sydän-Hämeessä
Suomessa 1900-luvun alussa maanomistajien ja vuokralaisten väliset ongelmat kärjistyivät torpparikysymykseksi. Järjestelmä oli vanhentunut ja epäoikeudenmukaiseksi koettu. Torpparit alkoivat järjestäytyä: torpparikokouksia pidettiin säännöllisesti vuodesta 1906 lähtien ja Maanvuokraajien liitto perustettiin vuonna 1910.
Sydän-Hämekään ei jäänyt maataloustyöläisten lakkoilun ulkopuolelle: heinäkuussa 1917, eli korjuukauden alkaessa maatalouslakkoja esiintyi myös Kuhmalahdella ja Pälkäneellä.
Sahalahdella ja Pälkäneellä maanomistajaperheiden osuus maatalousväestöstä oli keskimääräistä suurempi. Esimerkiksi Sahalahdella vuokratilojen osuus yli kahden hehtaarin tiloista oli vain kolmannes. Samantapainen kunta maanomistusoloiltaan oli Pälkäne.
Maanomistus näkyi ensimmäisissä eduskuntavaaleissa, joissa sosiaalidemokraattien ääniosuus jäi alhaisimmaksi muun muassa Sahalahdella ja Pälkäneellä.
Torpparivapautuksen osattiin varautua
Luopioisissa Rautajärven kartanon torpparit ja mäkitupalaiset olivat ilmoittaneet haluavansa itsenäisiksi, joten maaherran päätöksellä määrättiin kartanon omistaja, insinööri Voionmaa, erottamaan 20 torppaa ja 7 mäkitupa-aluetta elokuussa 1919. (Suomen Sosialidemokraatti 6.8.1919)
Torpparivapautuksen nimellä kulkeva lakiuudistus seurasi sisällissotaa vuoden 1918 syksyllä. Torpan tai mäkituvan sai nyt lunastaa itselleen halutessaan kohtuuhintaan. Vuonna 1919 oikeus myönnettiin myös lampuotitiloille.
Eleen uskottiin osaltaan vakauttavan sisällissodan jälkeisiä oloja ja estävän uusia kapinoita: entisten torpparien eli uusien tilanomistajien ajateltiin olevan vuokraviljelijöitä vähemmän innokkaita omaksumaan vallankumouksellisia aatteita.
Kangasalla torppien vapautuminen tapahtui luonnollisesti. Syksyyn 1919 mennessä oli ratkaistu jo yli 70 vuokraviljelmän itsenäistyminen ja seuraavana vuonna liki kaikki loput.
Muutamat omistajat olivat varautuneet tulevaan ja muun muassa Lihasulan Peltosella oli itsenäistymisen jälkeen lunastettavana enää kolme torppaa.
Entisistä mäkitupalaisalueista muodostettiin asuintiloja, joiden haltijat viljelivät palstaansa sivutyönään saaden siitä leivänjatkeen. Tilakoko pieneni oleellisesti eikä syynä ollut pelkästään maareformi, vaan myös lohkoaminen, jota oli tehty vuosisadan alusta lähtien.
Torppien lunastushinnan pohjaksi tuli vuoden 1914 hintataso, mikä alensi vuokralaisten maksamaa hintaa oleellisesti. Torpan lunastushinnan sai kuolettaa nopeammassakin tahdissa. Lisäaikaa lyhentämiselle sai vähävaraisuuden tai torpparin maatilaansa tekemien parannustoimien vuoksi.
Tuula Vuolle-Selki
Lähteet:
http://itsenaisyys100.fi/torpparien-ja-tilattomien-tyytymattomyys-ei-sytyttanyt-sisallissotaa/
Anttila, Olavi 1987, 110 kehityksen ja kasvun vuotta. Kangasalan historia III v. 1865-1975. Kangasalan kunta. Kangasala.
Suodenjoki, Sami – Peltola 2007, Jarmo Köyhä Suomen kansa katkoo kahleitansa. Luokka, liike ja yhteiskunta 1880–1918. Vasemmistolainen työväenliike Pirkanmaalla I. Tampere.
