Taas yksi kesä valoineen ja lämpöineen tallentunut muistojen päivien joukkoon. On tavattu lapsuus- ja nuoruusajan ystäviä ja muisteltu noita nuoruuden hauskoja kesiä. Kuitenkin syksy tuli tänäkin vuonna. Tuli sateet ja myrskyt ja pimenevät illat. Olemme siirtyneet enemmän sisätiloihin. Marraskuu lähenee ja nimikin kertoo luonnon siirtyvän talviunille, odottamaan uutta kesää. Kaikki luonnon vihreys on pois. Lehtipuut, pensaat, ruohot ja kukat ovat kuolleet.
Ajatuksiin tulevat myöskin ne ihmiset, joita emme enää täällä tapaa. Ystäviä poistuu joka vuosi ympäriltäni tässä luonnon kiertokulussa. Kaivan esiin vanhat valokuvat. Sieltä löytyvät taas uudestaan ystävät, tutut ihmiset vuosien ja vuosikymmenien takaa. Tuossakin seisoo ryhmä alaluokkalaisia iloisin ilmein. Hymy on herkässä huolimatta juuri käydystä sodasta, joka oli kaikille raskasta aikaa ja tuotti paljon surua. Silti elämä oli toivoa täynnä. Nyt kun tuosta ajasta on kulunut yli seitsemänkymmentä vuotta on ryhmästä jo monta pois, mutta kuva palauttaa taas ryhmän seisomaan muistoissa tuon koulun portaille. Rippikoulun päätteeksi otettu kuva esittää ryhmää joka konfirmoitiin Sahalahden kirkossa keväällä 1952. Siitäkin joukosta on jo monta pois. Ehkä joku mukana olleista ottaa kuvan esille ja muistelee, heitä joita ei enää tapaa. Ilmeet ovat tilanteen mukaiset, mutta meillä jokaisella oli silloin vahva usko suureen loistavaan tulevaisuuteen.
Eräs pieni kuva esittää mummuani Laakson Hildaa. Kuvan olen itse ottanut ja se on viimeinen hänestä otettu. Kuvateknisesti se ei ole hyvä otos, valotus ei ole paras mahdollinen. Mustavalkoinen kuva on napattu senaikaisella laatikkokameralla. Siinä hän istuu kotipihassa pienen kiven päällä syksyisenä päivänä vain vähän ennen kuin hän meidät lopullisesti jätti. Vaatetus on senaikaisen vanhan naisen arkiasu. Pään suojana liina. Ruudullista hametta peittää esiliina ja jalassa tossut, entiset huopikkaat, nyt vain varrettomat aamutossut. Levollinen ilme tapailee pientä hymyn tapaista. Tämä kuva on viimeisin muisto hänestä, minulle tärkeästä ja rakkaasta ihmisestä.
Minulla on paljon paperikuvia ja yli viisituhatta diakuvaa. Harvoin niitä enää tulee katseltua. Kesällä niitä valokuvia oli vähän mukana siellä Jorman terassilla missä niitä yhdessä katselimme. Valokuva on paras linkki henkilöön, jota ei enää tavoita. On joitain ryhmäkuviakin jossa kuvatut henkilöt ovat jo kaikki poissa. Valokuva on ainutlaatuisen tärkeä yhdysside muistona menneistä. Erityisesti mustavalkoiset kuvat hieman epätarkkoina antavat aiheen muisteluun kuvattavan ja ympäristön väreistä ja pienitä yksityiskohdista esimerkiksi vaatetuksessa.
Valokuva on silta menneisyyteen ja varsinkin ikääntyneille tärkeä. Nykynuoriso ei filmille edes kuvaa, eikä heille jää paperikuvia. Säilyykö heidän puhelimissaan ottamansa kuvat seuraavat 70 vuotta tai enemmän, niin kuin paperikuvat. Miten he silloin palaavat nuoruutensa päiviin.
Kohta on aika viedä kynttilä niiden omaisten ja ystävien muistomerkille, joita ei enää ole. Monissa maissa näyttää olevan tapana laittaa hautakiveen valokuva. Näyttää siltä, että se täälläkin on yleistymässä. Itse muistelen läheisiä omaisiani ja ystäviäni sytyttämällä kynttilän haudalla ja muualle haudattujen muistomerkillä sekä kotona kiitollisena siitä, että he olivat, elivät ja iloitsivat kanssani ja jakoivat yhteisiä suruja.
Kosti Tuominen
