Pälkäne, kaunis kylämme kahden veden välissä. Harjun humisevat puut ja pururadan pehmeä tuoksu. Kauppojen kaikille tutut myyjät ja kotimainen tuotevalikoima.
Kosteasta asfaltista heijastuvat katuvalot, ohikulkijan kepeät askeleet ja syrjäkareinen vilkaisu kulkiessaan ohi.
Alikulkutunneli ja ohiajavan auton ajovalot. Hiljaisuus. Pieniä asioita, joiden arvo on mittaamaton.
Madrid, miljoonakaupunki täynnä elämää. Ihmisiä puskee vastaan iltalenkillä, syrjäkujilla, rappukäytävillä, kotiovella, terasseilla, ostoksilla ja bussipysäkeillä. En ole koskaan yksin, mutten ole koskaan tuntenut oloani näin yksinäiseksi.
Joka puolelta kuuluu iloisia tervehdyksiä, naurua ja huutoa, jälleennäkemisen kiljahduksia ja kiihkeää keskustelua. Jopa aamulla bussissa matkalla kouluun kello 7.30 istuu ympärilleni joukko mekastavia ihmisiä.
Hiljaisuutta ei ole, ainakaan samaan tapaan kuin Suomessa. Täällä se on painavaa ja painostavaa, jotain, jota täytyy puhua täyteen.
Minulla on ikävä Pälkänettä ja pälkäneläisiä. Raikasta maalaisilmaa ja sitä, miten tuttavia tervehditään nyökkäämällä. Sitä, miten iltalenkillä kuulee vain omat askeleensa ja vastaantulijan tuulipuvun kahinan.
Metsien yllä loimottavaa keltaista kuuta ja kuuraa, joka maalaa sänkiset pellot valkoisiksi.
Kyllä täälläkin kelpaa asustella, mutta koti on aina koti.
