Mummon murinat

Aika muuttuu, eikä vanha pysy ajan tasalla

Taas on vuosi vaihtunut uuteen. Ihan hirvittää, kun muistaa, miten mones se jo vanhan elämässä on. Tiheään nuo tuntuvat vaihtuvan. Vieläkö ollaan elossa seuraavalla kerralla? Silloinhan siirrytään jo uudelle vuosikymmenellekin.

Paljon käsiteltiin maamme historiaa päättyneen vuoden aikana. Kun menneitä muisteltiin, niin huomasi, että aikamoista muutosta on ollut tämänkin pituisessa elämässä. Yleensä kai parempaan suuntaan. Joulun alla oli yksi uutisaihe, joka toi nuoruuden mieleen: Tuhkarokko. Sehän oli niitä elämän tavallisia ilmiöitä silloin muinoin. Nyt mietitään, pitäisikö saada rokotus. Muistuu mieleen, että lähipiirissä oli tuhkarokkopotilas joskus viisikymmenluvulla, vaan ei tarttunut tauti. Niin että oltiinko jo kyseinen kulkutauti sairastettu joskus sodan jälkeen ja immuniteetti saatu? Vieläköhän se suoja nytkin on voimassa?

Nykyään on paljon näitä rokotuksia. Montakohan tämän ajan lapsukaiset saavat ilman muuta? Me oltiin jo aika isoja koululaisia, kun reiteen pistettiin Calmette-rokotus. Sen jälki löytyi suurennuslasilla tiiraten yhä vieläkin. Tämä keuhkotautia estävä rokotus tuli Suomeen 1940-luvun alussa. Ensin sitä alettiin antaa vauvoille. Teho on varmaan ollut suuri, koska eri puolella Suomea olleet isot keuhkotautiparantolat eivät enää ole alkuperäisessä tarkoituksessaan. Vuonna 1931 aloittanut Kangasalan Pikonlinna on yksi niistä.

Toinen rokotus, joka oli maassamme käytössä jo ennen Calmettea, annettiin isorokkoa vastaan. On hämärä muistikuva, että muinoin kaksi tai neljä jälkeä erotti vasemman käsivarren nuoressa, tiiviissä ihossa. Kun nyt yritti tutkia ryppyistä pintaa, niin ei mitään näkynyt. Alkaa epäillä muistiaan.

Nykyään saamme olla aika terveitä ja huolettomiakin. Kaikki on kehittynyt niin valtavasti. Kuten esimerkiksi turvallisuus. On liikenteessäkin monenlaista kehitystä. Autoissa turvavyöt ja turvatyynyt. Kotona on palovaroittimet ja vaahtosammuttimet. Työpaikkakiusaamisesta tosin puhutaan paljon. Sota-ajan elänyt sukupolvi oli ehkä tottunut kovempaan. Esimies saattoi komentaa paikkaan, jossa oli suuri pelko hengenmenetyksestä tai vammautumisesta.

Me vanhat opimme alkuvuosikymmeninämme elämään erilaisissa oloissa kuin nykyiset nuoret ja aikuiset. Tekniikasta ei ollut paljon tietoa. Haettiin vettä kaivosta, tehtiin ruoka puuhellan avulla ja kahlattiin umpilumessa kouluun ja töihin. Ei siis kumma, jos ei aina tahdo pysyä hienon tekniikan mukana. Nuorena veivasimme puhelimella vain keskukseen, jossa tyttöset yhdistivät tarpeelliseen numeroon. Kaupan kassallakin taidettiin joskus tehdä laskutoimituksia ihan vain kynällä. Sitten naputeltiin mekaanisia kirjoitus-, lasku- ja kassakoneita.

Olikohan se 1970-luvulla, kun tulivat sähkökäyttöiset kirjoituskoneet, joissa oli niin sanottu korjausnauha? Ja noin kolmekymmentä vuotta sitten tietokoneet olivat jo kaikkialla. Kun työurasta oli silloin jo isoin osa takanapäin, niin ei kumma, jos joskus hermostui. Kun kehitys ja muutokset sen kun kiihtyivät. Näin vanhuudessa tekniikka ahdistaa monia meistä. Kun välillä jumittaa, eikä mikään suju. Välillä käyttötemput unohtuvat ja tunnukset ovat hukassa. Kun toisinaan on vanhalta kodin avainkin hukassa, niin miettii, pitäisikö siihenkin asentaa jokin hakukoodi.

Mymmeli

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.