Nähtyään Aulis Aarnion käsikirjoittaman näytelmän Ilmoneista kirjailija Jaakko Syrjä vertasi sitä Anton Tšehovin tuotantoon:
– Tšehov teki elämästä draaman näyttämölle. Ilmonien elämä oli draama.
Professori Aulis Aarnion kirjallinen suhde Ilmonien perheeseen on jatkunut noin 40 vuotta. Kaikki alkoi hänen tyttärensä kouluun tekemästä esitelmästä, johon isä ehdotti aihetta ja jonka isä osin kai kirjoittikin. Ilmonien suku sammui Kangasalla 9.2.1960, kun perheen viidestä lapsesta vanhin, Aarne Ilmoni, kuoli. Suvun tarina kuitenkin elää ja on tullut yleisölle tutuksi Aarnion näytelmien ja viime kesänä ilmestyneen todellisuuspohjaisen romaanin ansiosta. Romaanin nimi on Väsynyt vaeltaja.
Ilmonien Kangasalan koti sijaitsi Kirkkoharjun rinteessä. Perheen isä, Hjalmar Ilmoni, rakennutti talon saatuaan piirilääkärin viran Tampereelta. Tuossa talossa asuivat Hjalmar ja hänen vaimonsa Fanny sekä neljä heidän viidestä lapsestaan kuolemaansa saakka. Vain nuorin poika, Olof Ilmoni, muutti kokonaan pois kotoa ja toimi muun muassa Käkisalmen poliisimestarina. Olof kuoli 44-vuotiaana vuonna 1927.
Omituisen piirilääkärin erikoinen perhe
Aulis Aarnio on otsikoinut Hjalmar Ilmonista kertovan kirjansa luvun Omituinen piirilääkäri. Omituiseksi voinee tosiaan luonnehtia lääkäriä, jota vaivasi alituinen ja voimakas bakteerikammo. Hjalmar olikin lääkäri vastoin tahtoaan: hän oli aloittanut lääketieteen opinnot isänsä vaatimuksesta. Isä ei hyväksynyt Hjalmarin haaveita oopperalaulajan urasta, vaikka Hjalmar oli taiteellisesti lahjakas – taitava lausuja ja hyvä laulaja.
Perheen neljä lasta; Aarne, Helmi, Einar ja Aino, jäivät asumaan Kangasalan kotiin. Aarne Ilmoni on jäänyt monien kangasalalaisten ja lähiseudun asukkaiden mieliin. Teologian opinnot keskeyttänyt Aarne hankki tienestejä kirjojen kaupustelijana ja siinä ohessa persoonallisena saarnamiehenä. Aarne oli haaveillut näyttelijän urasta, mutta Jalmari Finne torppasi hänen suunnitelmansa toimiessaan Suomalaisen teatterin johtajan sijaisena. Aarnesta ei tullut näyttelijää, niinpä hän teki elämästään näytelmän. Perheen sisällä Aarnesta tuli isän kuoltua vallan käyttäjä, ja valitettavasti ajoittain sen väärinkäyttäjä.
Ilmonien tyttäristä vanhempi, Helmi, oli musiikillisesti lahjakas. Huono näkökyky esti suuntautumisen pianistiksi ja muutkin jatko-opinnot. Helmi antoi ruotsin kielen yksityistunteja Kangasalla. Vanhemmalla iällä hänestä tuli teosofi.
Nuorempi tytär, Aino, opiskeli sairaanhoitajaksi. Hän menestyi opinnoissaan ja Sophie Mannerheim olisi halunnut kouluttaa Ainosta Suomen ensimmäisen sosiaalihoitajan. Aino kuitenkin kieltäytyi kunniasta ja palasi Kangasalle seurakunnan diakonissaksi. Ainosta tuli Kangasalan legendaarisen kunnanlääkärin Toivo Outisen työpari ja ainoana vakituisessa työssä käyvänä perheen pääasiallinen elättäjä.
Uusi Edelfelt
Einar Ilmoni oli perheen lapsista ainoa, joka ei viihtynyt koulussa. Koulunkäynti, ensin Helsingissä ja sitten Tampereen suomalaisessa yhteiskoulussa, oli Einarille tervan juontia. Kun Einar oli 17-vuotias, Hjalmar-isä myöntyi ja antoi pojalle luvan hakeutua Helsinkiin taideakatemiaan. Kun Einar oli ollut vuoden Helene Schjerfbeckin oppilaana, hänen opettajansa totesi, ettei hänellä ole oppilaalleen enää mitään annettavaa. Opettaja ennusti, että Einarista on tuleva ”uusi Edelfelt”.
Einar valitsi oman tiensä. Hän palasi kotiin Kangasalle. Kotona hän jätti taakseen taidepiirit, eristäytyi ja erakoitui. Einarin taidemaalarin sisin suuntautui tuonpuoleiseen. Uskonnollisen heräämisen kokenut taiteilija halusi maalata Luojan kunniaksi.
– Luojan ja minun välissäni ei saa olla pilvenhattaraakaan, taiteilija totesi.
Luojalle kelpaa vain täydellinen. Einar ei halunnut signeerata epätäydellisiä teoksiaan. Kun taidepiireissä signeerausten perään kyseltiin ja vakuuteltiin, että signeeratuista töistä saisi paremman hinnan, Einar totesi: ”Kuka sitä nyt lapsiaan myisi”.
Täyttä elämää
Einarin töitä oli myytävä, jotta perhe pysyi hengissä. Sisar Aino oli hauraan Einarin tuki ja hyväntekijä, mutta hänen oli pakko myydä salaa taideteoksia ja vaihtaa niitä ruokaan paikallisessa Salon kaupassa.
Ilmonit olivat taiteellisesti lahjakkaita. Heillä oli haaveita, mutta ei voimaa toteuttaa niitä. Ilmonit elivät köyhyydessä. Vaikka kaikki tuntui hajoavan ympäriltä, perhe säilytti ylpeytensä – ylpeyden omasta kulttuuritaustastaan.
Pari vuotta Aarne Ilmonin kuoleman jälkeen Ilmonien talo Kirkkoharjun kupeessa purettiin. Irtaimisto, joka ei kelvannut sukulaisille, poltettiin ja jäi tuulten riepoteltavaksi. Kenties silloin hävisi myös ainoa valokuva, joka oli otettu kansalliskirjailijastamme Aleksis Kivestä – semmoisen joku muisti nähneensä.
Ilmonien elämä oli draamaa. Ilmonien elämä ei ollut helppoa. Draaman loppukohtaus näyteltiin talon purkutyömaalla. Sitten esirippu sulkeutui. Aulis Aarnion romaanin kertoja jää pohtimaan: ”Jospa Ilmonit elivät sittenkin täyden ja toden elämän, sanoin itsekseni. – niin täyden kuin ihminen voi elää”.
