Työmatkani varrella Tampereella pönöttää iso mainostolppa, jossa lukee: ”Montako muovikassia käytät vuodessa? Katso mobiilista”, tekstin alla olevassa kuvassa on kännykännäyttö, jossa on tilastopylväitä. Näinkään yksinkertaista asiaa ei tarvitse itse tietää, sen voi katsoa älylaitteesta.
Palveluiden ja toimintojen ulkoistaminen on muotia. Vähitellen ajatteluakin aletaan jo ulkoistaa. Ilmiö sinänsä ei ole uusi, sitä vain tehdään eri tavalla kuin ennen. Kautta aikain diktatuureissa ja yhden sallitun opin yhteiskunnissa ihmisiltä on vaadittu ja vaaditaan samojen ajatusten omaksumista ja toteuttamista. Henki voi lähteä, jos ilmaisee näistä eriäviä mielipiteitä. Mutta entä jos ajattelun ulkoistaminen tapahtuukin ilman pakkoa, houkuttelemalla ja ilman selkeää tekijää? Lataa sovellus painonhallintaan, liikunnan määrän ja unen laadun seurantaan ja vaikka mihin. Ole läsnä Naamakirjassa, Instagramissa ja vaikka missä. Jos et saa kuvaasi tarpeeksi tykkäyksiä tai ystäväsi ei laita viestiinsä tarpeeksi hymiöitä, tulee pelko, että sinusta ei enää pidetä. Jos et ole aina vastaamassa nopeasti, muut pitävät sinua töykeänä ja kääntävät sinulle selkäsi.
Tuutin täydeltä tulee koko ajan kaikenlaista mielenkiintoista, joka nappaa huomiosi. En nyt missään tapauksessa osoita lapsia ja nuoria: riippuvuus älylaitteista ja niiden syöltämästä sisällöstä on yleistä myös kypsään ikään ehtineillä, jotkut jopa huomaavat hakea siihen apua niin kuin mihin tahansa riippuvuuteen. Joka tapauksessa, jos tajuntaamme tulee taukoamaton informaatiovirta, johon keskitymme, ei omalle, syvällisemmälle ja omaehtoisemmalle ajattelulle jää tilaa.
Kaikista muistoistaankaan ei tarvitse huolehtia itse: kone tuuppaa vanhoja päivityksiämme näytölle kysyen, haluammeko taas jakaa ne. Saati sitten muistaminen; kun kerran on vilkaissut jonkin paikan tai asian, siitä tulee jatkuvasti mainoksia ja ”uutisia”. Vuorovaikutuskin ulkoistuu; joukoittain ihmisiä saattaa olla fyysisesti samassa paikassa kakki innokkaassa sosiaalisessa hymiökanssakäymisessä katse tiukasti kännykän näytöllä. Ehkä tämä on oikeinkin hyvä konflikteissa; ne käydään bittiavaruudessa ja parilla painalluksella hankala tyyppi on suljettu elämästä, ei tule pikaistuksissaan vedettyä turpaan tai muuta primitiivistä.
Huolestuttavinta on kuitenkin nähdä aikuinen ja lapsi yhdessä niin, että aikuinen seurustelee jatkuvasti vain ruudun kanssa, sillä varhainen vuorovaikutus luo pohjan vuorovaikutustaidoille, tunteiden ilmaisulle, toisen tunteiden lukemiselle, älylliselle ja kielelliselle kehitykselle, minäkuvalle, käsitykselle omasta kyvystä vaikuttaa asioihin jne. Tavallinen, yksinkertainen, vanhanaikainen läsnäolo elämän alkuvuosina on todellakin ensiarvoisen tärkeää. Sitä ei korvaa se, että lapsi saa oman pelikoneen heti, kun pystyy sellaista käyttämään. Haastavaahan kieltäminen on, kaikki tämä tehdään koukuttavaksi, totta kai, kysehän on paljolti myös bisneksestä. Jos aikuisenkin on vaikea vastustaa liiallista älykonesyötteeseen uppoamista, niin kerrointa tulee tietenkin lisää, kun jälkikasvu heittää kaiken suostuttelu – ja painostuskapasiteettinsa peliin.
En missään tapauksessa vastusta kaikkea älylaitteisiin liittyvää, mutta liiallinen ulkoisen syötteen orjana oleminen on riski, joka ulkoistaa ajatteluamme ja vie tilan omilta mietteiltä, järkeilyiltä, mielipiteiltä, joissain asioissa jopa vastuunottamiselta. Kuten kaikki houkutukset, tämäkin saattaa napata meidät vähitellen ja huomaamatta. Onko todellisuutemme reaalitodellisuutta vai virtuaalitodellisuutta?
Aicha B.
