Katselin viime viikolla Luopioisten seurakuntakuntakeskuksen seinällä olevaa Pro Patria -taulua. Luopioisissa sankarivainajat on merkitty tauluun kaatumispäivän mukaan. Taulun alku on pysäyttävää luettavaa: Aatonaattona 1939 kaatui yhdeksän luopioislaista miestä. Vaikka jouluaamun jumalanpalveluksessa ei ehkä vielä tiedetty paikkakuntaa kohdanneesta surusta, ajatukseni siirtyivät tuohon joulunaikaan. Sen ilmapiiriä on vaikea kuvitella ja verrata mihinkään, mitä olen kokenut.
Millainen on edessä oleva joulu 2019? On helppo todeta: turvallinen, rauhallinen ja monella tavalla parempi kuin joulu 39. Mutta samalla tekee mieli lisätä: epävarmuus koettelee monia. Moni on huolissaan omasta ja läheistensä tulevaisuudesta. Ja monella on surua tänäkin jouluna.
On myös monia asioita, jotka yhdistävät näitä kahta joulua. Yksi niistä on joulun perinteet ja tavat. Jotkut niistä muuttuvat, mutta monet siirtyvät uusille sukupolville. Suomalaiseen jouluun kuuluu menneiden sukupolvien muistaminen. Yhteistä näille kahdelle joululle on tietenkin myös sanoma. Se sama evankeliumi, joka kantoi jouluna 39, kantaa tänäkin jouluna. Jumala kumartuu meidän puoleemme, seimeen asti.
Joulun sanoma ja perinteet liittyvät yhteen. Silloin, kun tavan merkitys on tallella, myös tapa säilyy ja se voi tuoda mukanaan paljon hyvää.
Pieni liekki tänään syttyy
talven synkkään pimeyteen.
Pieni liekki valon antaa,
toivon tuikkeen sydämeen
Pieni liekki ympärilleen
hiljaa hehkuu lämpöä.
Pieni liekki meille kertoo:
Jumala on lähellä.
(Anna Mari Kaskinen)
Siunausta jouluusi!
Janne Vesto
Luopioisten pappi
