Lukija kirjoittaa
Längelmäveden seudun isojen järvien varhainen kehitys ja siihen liittynyt ihmisen saapuminen alueelle tunnetaan nykyisin jo varsin hyvin. Siitä kertovat esimerkiksi kuluneen syksyn Sarsa -tapahtumassa pidetyt esitelmät. Toivottavasti asiasta saadaan myöhemmin tiivis kokonaisesitys myös perinteisessä kirjallisessa muodossa.
Järvien historiaa 1900-luvun alussa tutkinut Julius Ailio piti Tampereen museopäivillä vuonna 1930 esitelmän, jossa hän käsitteli muun muassa koko Vanajaveden alueen isojen järvien kuroutumista aikanaan vallinneesta Ancylusjärvestä. Kertomus antaa yhä pätevää tietoa järvihistorian yhdestä jaksosta ja kannattaa siksi palauttaa myös nykylukijan mieleen. Järvien syntymää koskevan kertomuksen ymmärtämiseksi on syytä muistaa, että maan kohotessa kohoavat kuroutuneet järvialtaat samassa määrin. Toisen faktan mukaan järvien, sekä pienten että isojen, pinnat ovat vaakasuorassa.
Ailio kertoo Ancylusajan loppuvaiheesta seuraavaa:
”Kun nykyisen Tammerkosken seutu Ancylusajalla kohosi merenpinnan yläpuolelle (mpy), pistäytyi silloisen Nokian salmen kautta Vanajavesistön alueelle monisokkeloinen Ancylusjärven lahti. Nykyisen Pyhäjärven kohdalta kävi salmi Kaukajärven rotkolaakson kautta Kangasalle päin; toinen salmi kävi Valkeakosken seudusta. Kangasalan-Pälkäneen harjujonon kummallakin puolen olevia vesialueita yhdisti useita salmia, joista muuan kävi Kangasalan kirkon notkoa, toinen Sarsan notkoa myöten ja kolmas Kostian kohdalta. Vesijärven ja Längelmäveden vesialueita yhdisti yksi salmi Vääksyn, toinen Suomatkan kylän kohdalla ja kolmas Vesijärven pohjoispäässä Ponsanjärven seudussa. Längelmäveden ja Pälkäneveden vesialueita yhdisti Iharin salmi.”
Ja järvien kuroutumisesta:
”Maan kohotessa tukkeutui ensin Ponsanjärven salmi (alin kohta 96 m mpy), Kaukajärven salmi (95 m) (veden virtaus kääntyi Valkeakoskelle päin), Kangasalan kirkon ja kievarin välinen salmi (92 m) ja Kostian salmi (n. 90 m). Kun Iharin salmen alin kohta kohosi vedenpintaan, eroutui Pälkänevesi itsenäiseksi järveksi, joka siis olisi vanhin puheena olevista järvistä ja laski Iharin kautta siihen Ancylusjärven lahteen, joka ulottui Längelmäveden alueelle asti. Pian sen jälkeen nousi Sarsan salmen alin kohta vedenpintaan, jolloin nykyisen Längelmäveden ja Vesijärven vesialueet muodostivat yhtenäisen järven laskien Ancylusjärveen.
Kun sitten Nokian salmen alin kohta (n. 90 m) pistäytyi veden pintaan, erottautui sen sisäpuolelle Suur-Vanajavesi ulottuen Roine-Mallasveden alueellekin. Suur-Vanajaveden pinnan alentuessa Nokian uoman syöpymisen takia n. 86 metriin, erottautui Roine-Mallasvesi eri järveksi. Suur-Vanajaveden edelleen alentuessa n. 82 metriin kohosi (Lempäälän) Kuokkalan kynnys vedenpintaan, ja Muinais-Vanajavesi syntyi, Auerin mukaan 7600 vuotta ennen nykyaikaa.”
Myöhempi tutkimus on tuonut uutta tietoa
Ailion aikojen jälkeen on arkeologinen tutkimus tuonut tapahtumiin uutta tietoa, mistä tärkeimpänä on tarkentunut ajoittaminen (kalibroitu radiohiiliajoitus). Niinpä nykyisin tiedetään, että koko järvien kuroutumisjakso on lähes 1000 vuotta vanhempi kuin se mihin Ailio (/Auer) päätyi.
Samoin tiedetään, että Ailion tarkoittaman Suur-Vanajaveden kuroutuminen Ancylusjärvestä Nokialla tapahtui korkeudessa noin 85 metriä merenpinnan yläpuolella ja ajassa noin 8700 vuotta sitten (Järviwiki). Lisäksi Kaukajärven rotkolaakson kynnyksen (Pitkäjärvi) korkeudeksi on myöhemmin täsmentynyt 92 m mpy.
Sarsa-tapahtumassa jaettiin uutta tietoa Roine-Mallasveden muinaisuudesta: Sen mukaan Pitkäjärven kynnyksen umpeutumisen jälkeen veden virtaus kääntyi etelään Valkeakoskelle päin ja samalla se on varsin hyvin myötäillyt maankallistuman yleistä suuntaa. Ajanjaksolla noin 9500-8500 vuotta sitten tapahtui merkittäviä asioita: Apian uoma muuttui usean kosken kokonaisuudeksi, järvenpinta asettui kokonaan uudelle tasolle noin 85,5 m mpy (vrt. Ailio: 86 m) ja myös Sarsan lasku-uoma muuttui koskeksi (M. Hakulinen).
Koko kuroutumisvaiheen lopuksi vesistön laskujoki Nokialla syöpyi ja pinnan edelleen alentuessa Kuokkalan kynnys Lempäälässä nousi pintaan. Tuolloin Suur-Vanajavesi jakaantui kahdeksi järveksi eli Vanajavedeksi ja Pyhäjärveksi.
Roine-Mallasveden pinta pysyi alhaalla kivikauden jälkeenkin
Roine-Mallasveden pinta on ollut riippuvainen Valkeakosken koskien kulloisestakin vetoisuudesta. Kivikaudella ja sen jälkeenkin pinta näyttää pysyneen varsin vakaana, mikä on todettavissa muinaisten asuinpaikkojen korkeusaseman perusteella. Kun tyypillisesti rannoille sijoittuneet asuinpaikat ovat koko ajan nykypäivään saakka pysyneet kuivalla maalla, ei vedenpinta ole voinut nousta merkittävästi mainittua tasoa ylemmäksi.
Sen sijaan Roine-Mallasvedestä tunnetaan edellä kerrottua alempi pinta, nimittäin varhaismetallikaudelle ajoittuva noin 83 metriä mpy. Tämä korkeus on pääteltävissä Apajapohjan Rutakorvesta vuonna 1920 löydetyn muinaisverkon löytöolosuhteiden perusteella, mistä Julius Ailio aikanaan laati tässäkin suhteessa riittävän yksityiskohtaisen tarkastuskertomuksen. Sama syvyys on arvioitavissa myös läheiseltä muinaishaapion löytöpaikalta, jonka kertomuksen laati Ville Luho.
Rutakorpi on muinaisina aikoina ollut kalastusranta, jonka olosuhteita on voitu täsmätä muun muassa nykytarkan ajoituksen keinoin. Niinpä vuonna 1920 löytyneen verkon painokiveä ympäröineestä tuohesta voitiin tehdä ajoitus, joka osoitti tuohen repimisen ajankohdaksi ”jokin hetki” aikavälillä 750-390 eKr. Samaan aikaan veden pinta oli siis korkeudessa noin 83 metriä. Useampien ajoitusten puuttuessa ei kuitenkaan tiedetä, miten pitkään veden pinta oli näin alhaalla.
Apajapohjassa kylän niemeltä kalliosta ovat aikansa asujat myös löytäneet kvartsia, mikä oli nuolenkärkien ym. terien valmistuksessa käytettyä tärkeää materiaalia. Vedenalaiselta rantaterassilta on löytynyt kvartsin kimpaleita ja palanutta luuta, mikä kertoo asiasta. Terassin korkeudeksi on määritetty 84,0 m (V. Adel). Kun on selvää, että työskentely terassilla on edellyttänyt vielä tätäkin alempaa vedenpintaa, voidaan tässäkin yhteydessä lopulta puhua noin 83 metrisestä veden korkeudesta.
Löydöistä tehtyjen havaintojen perusteella on mahdollista tehdä myös sellainen arvio, että kaikki Apajapohjan tuon ajan muinaisjäännökset ajoittuvat varhaismetallikaudelle ja kertovat luultavasti kaikki samasta asutuksesta. Aikaisemmin kivikautiseksi arvioitu Tuholan asuinpaikkakin olisi tämän näkemyksen mukaan siis varhaismetallikautinen.
Järvenpintojen nousua myöhempinä aikoina aiheutti muun ohella ainakin todettu sademäärien kasvu. Seuraava varmana pidettävä veden korkeus Roine-Mallasvedessä on vasta ennen 1820-luvun järvenlaskuatodettu 85,5 m mpy (E. Blomqvist).
Ensimmäiset ihmiset saapuivat Sarsaan jo järvien kuroutumisajalla
Julius Ailion kertomus on ajalta, jolloin maasto jo pääosin oli noussut vedenpinnan yläpuolelle. Samoihin aikoihin eli jo järvien kuroutumisajalla saapuivat myös ensimmäiset ihmiset Sarsaan, joka lienee vanhin
asuttu alue Pirkanmaalla. Vuonna 2011 on saatu tähän mennessä varhaisin asumiskerrosta koskeva ajoitus (kalibr.), joka kertoo asumisesta Sarsassa jo 8350 vuotta sitten (K. Luoto). Mutta lähinnä kivikautisten esineiden typologian perusteella arvioituna ja ”arkeologisen näkemyksen” mukaan ihmisiä liikkui alueella jo aikaisemmin eli jopa yli 8500 vuotta sitten. On lisäksi muistettava, että merkittävä osa Sarsan muinaisalueesta on yhä tutkimatta eli nykyisin tunnettua vanhempaakin materiaalia voi vielä löytyä.
Kun etsitään asutuksen alkulähteitä, on hallitsevana näkemyksenä kaakkoinen suunta, josta asutusta Suomen alueelle tiedetään saapuneen. Pääsytien Sarsankoskelle muodosti oivallinen harjujen ja niiden liepeille muodostuvien järvien ketju, joten johtopäätös on luonnollinen. Karjalan kannakselta sekä Joutsenon ja Lahden seuduilta tunnetaan varhaisia asumisesta kertovia ajoituksia jo ajalta 11000-10400 vuotta sitten ja niiden on katsottu olevan osia alkaneesta asuttamisen ”aallosta”, joka aikanaan eteni myös Sarsaan ja edelleen muualle Pirkanmaalla. Samalla ajoitukset kertovat senkin, että matka kesti aikansa asuttajilta varsin pitkään, jopa 2000 vuotta.
Filosofian tohtori Julius Ailio oli etenkin kivikauteen perehtynyt arkeologi, joka toimi Kansallismuseon esihistoriallisen osaston johtajana. Vuonna 1924 hän tutki muun muassa Apajapohjan suolöydön ja laati siitä hyvätasoisen tarkastuskertomuksen.
Pentti Kalliovalkama
YTM
