Kirjoitan tätä tammikuun lopussa 2020. Helsingissä sataa vettä lumettomaan mustaan maahan kuuden asteen lämmössä. Talvi ei vielä ole suvainnut näyttäytyä näillä kulmilla. Kuluvan kuukauden päivittäiset keskilämpötilat nousevat jopa kymmenen astetta yli keskimääräisen. Mökkimaisema viikonloppuisin näyttäytyy sekin pääosin suttuisena.
Vuonna 1911 syntynyt isäni suoritti 14 kuukautta kestäneen varusmiespalveluksen Kajaanissa 1932–1933 saaden sotilaspassiinsa merkinnän alikersantin arvosta. Hän avioitui äitini kanssa 1935. Perheen esikoinen syntyi 1936 ja hänen sisarensa 1938. Perhe asui isämme työsuhdeasunnossa keskusosusliikkeen sivumyymälässä.
Sodan uhka painosti valtakuntaa. Miehiä kutsuttiin kertausharjoituksiin, isä Uttiin 9.8.–2.9.1938. Hänet koulutettiin joukkueen varajohtajaksi. Posti toi odotetun määräyksen astua palvelukseen vuotta myöhemmin, ja rivit kutsuivat 13.10.1939.
28-vuotias myymälänhoitaja järjesteli pienen perheensä asioita. Kylän kauppaliikkeen vieressä sijaitsi meijeri- ja myllyrakennus, minkä korkean savupiipun pelättiin herättävän vihollisen pommikoneiden lentäjien kiinnostusta. Ilmasta katsoen ei pystynyt selvittämään, minkälaisesta teollisuuslaitoksesta oli kyse. Isä siirsi 21-vuotiaan vaimonsa ja pienet tyttärensä turvaan äitimme lapsuudenkotiin maatilalle, missä he asuivat viisi vuotta vähän yli nelikymppisten ukkimme ja mummomme hyvässä huomassa. Vanhimmat sisareni kertoivat, etteivät tienneet sodasta juuri mitään.
Talvisota alkoi 30.11.1939. Täältä lämpimältä penkiltä en osaa kuvitella isäni mietteitä. Tuskin hän käytännön miehenä huutolaispojan taustalla ajatteli lähtevänsä tekemään Suur-Suomea. Neuvostoliiton mahti ja joukot tiedettiin. Enemmän varmaan painoi huoli perheestä. Ehkä omakin selviytyminen jalkaväen joukkueenjohtaja arvelutti. Itse en päässyt näistä kyselemään, kun jäin jo pienenä poikana isättömäksi. Vuonna 1941 syntynyt veljeni saattoi jotakin tietää, mutta hänkin siirtyi haudan lepoon neljä vuosikymmentä sitten. Isä ei kai katsonut viisaaksi sotamuistoillaan lapsiaan rasittaa.
Kuten tiedetään, kaatui talvisodassa jalkaväen reserviupseereita paljon. Jos kaatui, katosi ja haavoittui liian paljon myös muita. Jälkikäteen sanottiin nuorien vänrikkien maksaneen raskaimman laskun, sillä joukkoja piti johtaa etulinjassa omalla esimerkillä. Osin tästä syystä isämme komennettiin Niinisaloon Reserviupseerikouluun helmikuussa 1940. Takaisin yksikköön hän palasi vapuksi.
Kesästä 1941 alkaen isä toimi joukkueenjohtajana ja myöhemmin komppanianpäällikkönä. Kävi 1941 rintamaupseeri- ja komppanianpäällikkökurssit sekä seuraavana vuonna huoltoupseerikurssin. Hän osallistui taisteluihin muun muassa Kolvasjärvellä, Omeliassa, Ontosenvaarassa, Pismajoella, Rukajärvellä ja Ondanjoella.
21.7.1941 ampui vihollinen isää päähän. Luoti meni vasemmasta korvasta sisään ja tuli takaraivosta ulos. Osasi mennä niin, ettei vienyt mukanaan aivoja palaakaan, kuulon kylläkin. Virallisen sotapäiväkirjan mukaan toista joukkuetta johtanut vänrikki haavoittui lievästi. Joukko-osaston taisteluista kirjoitetussa kirjassa kerrotaan isämme kaatuneen. Sekin tieto pitää paikkansa. Kaatui kyllä. Mutta nousi hetken päästä ylös ja pääsi omin jaloin joukkosidontapaikalle, missä taju lähti pitemmäksi ajaksi. Suhteellisen lyhyen toipumisloman jälkeen mies palasi takaisin sotatoimiin. Hengen luutnantilta meinasi viedä lavantauti toukokuussa 1944.
Vaikea puntaroida, kuinka paljon sota kokemuksineen söi elinvuosia. Rankka lapsuus, koko aikuisiän jatkunut tupakointi ja stressaava työ siihen lisäksi. Kolme vakavaa sydäninfarktia kahta puolen viidenkympin rajapyykkiä katkaisivat taipaleen lopullisesti kesällä 1962.
Minulle karttui viimeisinä työvuosina kotoani ratikkapysäkille kävellen 600 metriä. Passimiehen askelluksella vajaat kymmenen minuuttia. Joskus talvella keli kääntyi todella ikäväksi. Pakkasta muutama aste ja vaakasuoraan vasten kasvoja satava vihmova rakeinen lumi. Niinä aamuina ajattelin edellä kirjoittamaani. Tai Aitoon mökillä, kun yön aikana tuvan lämpötila laski alle kahdenkymmenen. Tuumin, että kyllä minäkin näistä selviän.
