Sahalahden seudun diakonissa Hanne Karaksela kouluttaa koiraa työparikseen diakonian kenttätyöhön. Seitsemän kuukauden ikäinen australianpaimenkoira on jo kulkenut Karakselan mukana esimerkiksi ruokakassien jakelutilanteissa ja kotikäynneillä asiakkaiden luona. Myös leireille ja retkille avustajakoira voi lähteä mukaan.
Pennun nimi on sen tehtävän mukainen. Diko on lyhenne sanasta diakonia.
Dikon emännän tiedossa ei ole muita diakoniatyössä Suomessa toimivia avustajakoiria.
– Esikuvia Dikolle ei juurikaan löydy, koska koiria on hyvin vähän apuna seurakuntatyössä. Joillakin muilla toimialoilla koiria on, kuten esimerkiksi toimintaterapiassa. Kouluissa on lukukoiria, joille lapset lukevat, hän sanoo.
Seurakunnan diakoniatyössä avustajakoira läsnäolollaan toisi muiden muassa huojennusta niihin asiakkaiden vaikeisiin elämäntilanteisiin, joissa ihmiseltä lohdutuksen sanat tuntuvat loppuvan. Vielä ei tiedetä sitä, tuleeko Dikosta diakoniakoira eikä sitä, millaisiin työtehtäviin se on sopiva.
Dikolle rapsutuksia
Koiran kouluttaminen vaatii omistajalta kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, samoja ominaisuuksia, joita koirankin halutaan oppivan.
– Kahden, kolmen vuoden kuluttua nähdään, mihin kouluttamisessa on päästy, Hanne Karaksela arvioi.
Dikon on opittava kärsivälliseksi ja ohjeita noudattavaksi koiraksi. Sen on pystyttävä olemaan hiljaa omalla paikallaan, vinkumatta ja uikuttamatta, silloin, kun emäntä keskustelee asiakkaan kanssa. On opittava sietämään vieraiden ihmisten läheisyyttä ja kosketusta.
– Asiakkaat ovat erilaisia. Osa on tottunut olemaan koirien kanssa, osa ei. Kosketukset koiraan voivat tulla mistä vain ja minne vain.
– Tietysti aina erikseen sovitaan, voiko koira olla mukana, kun menen kotikäynnille.
Hanne Karaksela toivookin, että ihmiset tulevat rohkeasti juttusille, kun hän on Dikon kanssa liikkeellä, jotta koira tottuu luontevasti kohtaamaan vieraita ihmisiä.
– Koiraa saa tulla rapsuttamaan, hän kehottaa.
Nyt Karaksela opettaa kovasti koiralle jättämistä. Kotikäynneillä saattaa tulla vastaan mitä vain mielenkiintoisia kohteita, jotka koiran on pystyttävä jättämään huomiotta.
Harjoittelu tuottaa tulosta. Haastattelun aikana ulkona Hanne Karaksela ottaa Dikolta oksan pätkän, heittää sen muutaman metrin päähän koirasta ja sanoo jätä-sanan. Diko tottelee ja pysyy paikallaan.
Rukouksien koira
Olisipa minulla nyt koiranpentu mukana. Se ajatus välähti Hanne Karakselan mieleen viime syksynä, kun hän vieraili vaikeasti sairaan asiakkaan luona. Diakonissa olisi nostanut pennun hellittäväksi eläinrakkaan asiakkaan syliin.
Ajatus avustajakoirasta ei jättänyt Karakselaa rauhaan. Koiraidean otti käsiteltäväksi myös hänen esirukousryhmänsä, minkä jälkeen hanke alkoi rullata nopeasti eteenpäin.
– Yleensä australianpaimenkoirapennun saaminen kestää pitkään. Diko tuli kuitenkin äärimmäisen nopeasti.
– Kävi vielä niin, että kasvattaja olisi halunnut antaa tietyn pennun ja minä olisin halunnut ottaa toisen pennun. Lopulta Diko oli se kolmas vaihtoehto, rukouksien koira, Karaksela kertaa.
Karakselan perheessä on jo entuudestaan kolmevuotias australianpaimenkoira. Ensimmäisen koiransa, Tarun, hän sai kymmenvuotiaana.
– Isäni kuoli silloin. Sen jälkeen toivoin ja rukoilin, että kun en saanut isää pitää, niin että voisin saada edes oman koiran.
Tarun jälkeen Hanne Karakselalla on ollut kuusi koiraa, joista jokainen on saanut turkkiinsa myös kyyneleitä elämän varrelta.
