Pälkäneen puuapisen erittäin sisältörikkaan juhlavuoden jälkitunnelmissa Daniel Medelplanin museo nostaa tulevana kesänä esille – virsikirjan. Varhaisista virsikirjoista ei nimittäin vain veisattu, vaan niiden avulla opetettiin myös lukutaitoa ja kristinoppia. Esimerkiksi 1700-luvun lopulla käytettiin Rantasalmen pitäjänkoulussa aakkosten oppimiseen aapista, tavaamisen oppimiseen virsikirjaa ja sujuvan lukemisen oppimiseen katekismusta. Samoin kodeissa käytettiin virsikirjaa myös lukemisen harjoitteluun. Myöhemmin aapisiinkin siroteltiin virsitekstejä. Kinkereillä, lukutaidon ja kristinopin kuulustelun ohessa opeteltiin ja veisattiin virsiä.
Museon kannalta kiinnostavia virsihistorian nimiä ovat Mikael Agricola ja Daniel Medelplan. Yhteislauluiksi tarkoitetut hengelliset runot eli virret alkoivat taipua suomen kielelle 1500-luvun puolivälissä. Ensimmäiset esimerkit tästä taivuttelusta sisältyivät Mikael Agricolan teoksiin Rucouskiria ja Messu. Vanhastaan seurakunnistamme puuttui virsilaulu, joten nämä Agricolan suomentamat virret toivat tervetulleen lisän jumalanpalveluksiin. Daniel Medelplanin tiedetään painaneen Cax iumalisi wirsi –nimisen julkaisun, joka oli ”prändätty wuona 1690” Viipurissa. Tämä 8-sivuinen, säilynyt kirjanen sisältää anonyymit virret ”Ihminen, jong Jumal loi” ja ”Dawid pyhä propheta”.
Museon kiinnostuksen kohteisiin kuuluu myös vuonna 1701 ilmestynyt Uusi Suomenkielinen Wirsi-Kirja, josta käytettiin myöhemmin nimeä vanha virsikirja. Isonvihan aikaan ja siitä toivuttaessa tästä virsikirjasta veisattiin kaiketi myös Pälkäneellä, joten sitä voidaan pitää Medelplanin ABC-kirjan ja muiden aapiskatekismusten ”kaverina”. 1720-luvulla maallinen hallintokin huolehti, että kirkot saivat lisää virsikirjoja.
413 virttä sisältänyt Vanha virsikirja oli virallisessa käytössä lähes kaksisataa vuotta. Ensimmäistä kertaa virret oli numeroitu, minkä seurauksena kirkkoihin tuli numerotaulut. Vanhan virsikirjan sävelmistä julkaistiin vuonna 1702 Yxi Tarpelinen Nuotti-Kirja. Näköispainokset vuoden 1701 virsikirjasta ja sen sävelmistöstä löytyvät museolta.
Museo on avoinna 7. kesäkuuta alkaen sunnuntaisin kello 14–16 erityisjärjestelyin eli 1–2 hengelle kerrallaan. Vuoron odottelua varten pihapiirissä on istuimia ja juotavaa. Tarjolla on myös suojakäsineitä. Perusnäyttelyn lisäksi nähtävillä on eri-ikäisiä virsikirjoja ja virsikantele. Paikan päällä selviää myös, mikä on Marketta Pyysalon, Aimo Kokkolan ja muiden tuttujen pälkäneläisten ja kesäpälkäneläisten mielivirsi. Osallistumalla virsivisaan voi voittaa pienen korttivalikoiman, johon kuuluu muun muassa kortti Ilmi-Kaarina Mäkelän kukilla. Museomökin verannalla on sahalahtelaisen Päivi Heikkilän luontoaiheisten pastellimaalausten näyttely – hänen sukujuurensa äidin puolelta ovat Aitoossa.
Suvivirsi kuljettaa Paavo Virkkusen lapsuuden kesiin
”Vanha tuttu ”Jo joutui armas aika…” on ehdoton suosikkivirteni, jolla on myös vahva yhteys Pälkäneeseen. Kun sitä joskus 1940-50 taitteessa koulun kevätjuhlissa laulettiin, oli tiedossa, että muutaman päivän kuluttua muuttaisimme kesäksi Kukkolaan.
Tuo muutto oli jo aikamoinen seikkailu. Vanhempani olivat äskettäin ostaneet Revonristin huvilan, jonne oli huonekaluista alkaen vietävä kaikkea mahdollista. Pälkäneeltä tuli kuorma-auto – muistaakseni autoilija oli tuolloin Ojutkangas – muuttoa varten. Auton lavalle hytin suojaan asetettiin sänky patjoineen ja tähän ahtautuivat vanhempani, me viisi lasta sekä kotiapulainen.
Matka silloisilla routavaurioisilla sorateillä Helsingistä Pälkäneelle kesti liki kuutisen tuntia. Kun lopulta köröttelimme pikkutietä Niittysten pelloilta Revonristin kirsikkakujalle, tunsimme vahvasti, että ”suvi suloinen” oli alkanut.”
Paavo Virkkunen
Lempivirsi vie llkka Iivarin takaisin kansakoulun penkille
”Kouluvirsi 484 ”Totuuden Henki” johdattaa minut aikamatkalle kansakouluun 1960-luvulle. Sieppijärven koulun jyhkeät kiviseinät pullistelivat, kun opettajamme Taimi Piiroinen säesti urkuharmonilla reipasta virrenveisuutamme. Lauloin minäkin, vaikka nuottikorvani oli paleltunut Lapin pakkasissa. Onneksi yli kolmenkymmenen oppilaan luokasta löytyi muitakin sivusävelisiä. Ketään ei kiusattu eikä pilkattu. Kaikki lauloivat. Virsikirjaa ei tarvittu, sillä sanat oli opeteltu ulkoa ja sieltä ne löytyvät muistista edelleen.
Virsi tuo nenääni tuoksumuistoja. Yksi niistä on silitetyn pyykin tuoksu. Koulun jälkeen kotipirttiin astuessani minut vastaanotti usein tuo tuoksu. Äiti oli silittämässä puuvillaisia paitoja puulaatikon päällä. Pirtistä huokui myös hellassa olevan tulen lämpö ja pörisevän ruokakattilan makuhermoihin osuva kutsumus. Kolmelta syötiin joka päivä.
Tuo aika jätti muitakin tuoksujälkiä. Liiteristä kuului pokasahan suhahtelu koivun kylkeen. Ovesta astuessani tuoreen puun haju tulvahti nenääni. Isä sahasi uutta lämpöä pirttiimme ja saunaan. Pihan toisella puolella navetan asukkaat antoivat leivän hajua. Hyvä haju oli sekin. Tallista kuului hevosen iloinen hirnahdus, kun isä meni hakemaan tammaa hangelle piehtaroimaan. Kymmeniä kertoja pääsin isän mukaan heinänhakureissuun jokivarsiladoille. Välillä hevonen tipautteli tuoreet munkkinsa rekitielle.
Topeliuksen virren Totuuden Hengen johdatuksen noudattaminen on tainnut unohtua nykyihmisiltä. Itsekkäinä oman tiemme kulkijoina, meillä on aina kiire. Valkeuden tieltä on eksytty tummemmille kujille, vain oma etu, raha ja valta merkitsevät. Vähäisempiä vältellään. Nyt olisi aika astua askel taaksepäin tai edes pysähtyä ajattelemaan.”
Ilkka Iivari
