Kuulun ikäluokkaan, jonka lapsuuteen kuuluivat koulun hiihtokisat kerran vuodessa. Verenmaku suussa hiihdettiin siitä, kenet palkitaan lusikoilla tänä vuonna. Innokkaana urheilijana pettymys taisi olla kova, kun olin parhaimmillaankin vain neljäs, enkä ikinä päässyt hakemaan lusikkaa koko koulun yhteisessä palkitsemistilaisuudessa. Ei tästä suoranaista traumaa syntynyt, mutta yllättävän hyvin sitä muistaa edelleen hiihtokisojen tapahtumat ja tunnelman.
Ensimmäisellä luokalla kisani pilasi hieman liian iso mono, joka irtosi jalastani kesken kisan. Kallisarvoisia minuutteja tuhlaantui siihen, kun yritin väkertää monoa takaisin jalkaan. Muutaman vuoden päästä kisojen loppulaskussa tapahtui dramaattinen yhteiskaatuminen, josta selviydyin kuin ihmeen kaupalla kaatumatta, mutta palkinnoille en yltänyt tuollakaan kerralla. Kuudennella luokalla hiihdimme pidemmän matkan järven jäällä, ja muistan ihailleeni hiihtoa aktiivisesti harrastavien ystävieni liukasta menoa järven toisella puolella samaan aikaan kun itse lykin vielä toisella.
Ikimuistoinen on myös noin 10-vuotiaana tekemäni hiihtolenkki vuotta vanhemman veljeni kanssa. Suunnitelmaan kuului noin viiden kilometrin hiihto hyvälle mäenlaskupaikalle ja siitä viitisen kilometriä taas takaisin kotiin. Mäenlasku väsytti niin pahasti, että palasin tuolta lenkiltä ladun vieressä suksia kantaen ja suu mutrussa takaisinpäin, taisin itkeäkin vähän. Niin hapotti.
Nuorena aikuisena vannoin vakaasti, etten hiihdä enää koskaan. Lähes shokki oli tänä talvena huomata, että hiihtäminen onkin nykyisellään ihan hauskaa. Mistä moinen?
Itsetutkiskelun jälkeen tulin siihen tulokseen, että aikuisena sitä ymmärtää, ettei hiihtäminen ole vain verenmaku suussa kilpailua. Kesken lenkin on lupa hengähtää, ottaa kuvia hienoista maisemista tai ihan vain rupatella kaverin kanssa hetken aikaa. Ei tarvitse myöskään aina hiihtää kahtakymmentä kilometriä, että voi puhua hiihtolenkistä – viisi tai vaikka kolmekin kilometriä riittää.
