Koronavuonna on puhuttu paljon rahasta – mitä tahoja hankalassa tilanteessa tuetaan ja minkälaisilla summilla. Vaikeuksissa olevia on ymmärrettävästi ollut enemmän kuin niitä, jotka oat kyenneet kääntämään tilannetta hyödykseen. Näihin keskusteluihin verrattuna maatalouden tukeminen on kestoaihe.
Tuille on pohjimmiltaan yksinkertainen syy. Ilman niitä maatalous ei pyörisi Suomessa nykyisessä laajuudessaan pääosin heikon kannattavuutensa vuoksi – harva meistä painisi vaativan työn ja alan vaatimien mittavien investointien parissa, jos siitä ei jäisi käteen muuta kuin korkeintaan velkaa.
Suurimmat tilat ja siten myös tuensaajat löytyvät muualta kuin lähiseudulta, esimerkiksi Pohjanmaalta ja Varsinais-Suomesta. Pälkäneellä ja Kangasalla ollaan kuitenkin moneen muuhun alueeseen verrattuna etuoikeutetussa asemassa siinä mielessä, että täkäläinen runsas maatalous tekee Sydän-Hämeestä arvokkaan ruoka-aitan koko Pirkanmaalle – ja osaltaan mahdollistaa lähiruoka-ajattelun käytännön toteutuksen maakunnassa. Aktiivinen maatalous on myös yksi kivijalka maaseudun elävänä pysymisessä.
Tuet ovat tarpeen, jotta kotimainen tuotanto pysyy jaloillaan jatkossakin. Viimeksi kuluneen vuoden aikana on saatu nähdä, että koko maan tai jopa maailman laajuinen häiriötilanne ei ole vain teoreettinen mahdollisuus. Tuollaisessa tilanteessa omavaraisuuden merkitys korostuu.
Ruokaviraston julkistama tukilista on myös hyvä esimerkki ja vertailukohta kehittyvästä avoimuudesta aikana, jolloin puhutaan esimerkiksi kuntien omistamia yhtiöitä koskevasta tiedonsaannin vaikeudesta. Yhtä lailla Verohallinto on jo pitkään julkistanut tiedot eniten veroa maksaneista, vaikka Verohallinnon listauksiin verrattuna maataloustukien lista hieman valehteleekin. Verotiedoissa suuret verot kertovat yleensä myös taloudellisesta menestyksestä, tukisummat eivät sinänsä kerro miten hyvin maatalousyrittäjillä menee vaan miten haastavissa olosuhteissa he työskentelevät.
