– Ennen kaikkea tunnen olevani lapselle aikuiskaveri. Teemme yhdessä tavallisia kotiasioita, kuten leivomme, piirrämme, touhuamme ulkona, pälkäneläinen Tiina Alhonen sanoo.
Hän on toiminut noin neljä vuotta tukiperhevanhempana. Hän on tukivanhempi alle kouluikäiselle pojalle. Koronan aikana Alhonen on ollut tukena kahden kuukauden ajan myös toiselle lapselle.
Päiväkodissa työskentelevä Alhonen, 61, näki aikanaan ilmoituksen toiminnasta lehdestä ja innostui lähtemään mukaan. Hän asuu yksin ja halusi jotakin mielekästä vapaa-ajan tekemistä. Omat lapset ovat jo aikuisia, mutta hekin ovat välillä olleet touhuissa mukana.
– Pihalle on rakennettu rosvolle ansa, ja metsäseikkailuista on hauskoja kokemuksia, Alhonen hymyilee.
Parasta on kiireetön yhdessäolo lapsen kanssa. Tärkeintä on läsnäolo.
Alhosen mielestä kuka vain sellainen, joka haluaa antaa aikaansa lapselle ja olla läsnä, sopii tukivanhemmaksi. Hän näkee poikaa kolmena päivänä kuukaudessa.
Ajan antamisen lisäksi tämä kaikki vaatii sitoutumista, samaten erilaisuuden ymmärtämistä.
– Ihan tavallinen välittävä ihminen sopii tukivanhemmaksi. Mitään hurlumhei-paikkoja ei tarvita, vaan tavallista arkista elämää ja toisen huomioimista juuri sellaisena kuin tämä on.
Tiina Alhonen kokee itsensä tukivanhempana vähän kuin varamummiksi. Sen ajan, jonka hän viettää tukilapsen kanssa, hän on täysillä läsnä.
– Silloin olen kokonaan tätä lasta varten.
