Palveluasuminen ja siihen liittyvät epäkohdat ovat olleet otsikoissa useiden vuosien ajan. Kyseessä on kovan luokan bisnes, jonka tämä yhteiskunta jostain syystä sallii heikoimpiensa kustannuksella. Onko ongelmana laadunvalvonnan epäjohdonmukaisuus vai välinpitämättömyys?
Asumispalveluita tarvitsevat monet käyttäjäryhmät, kuten vanhukset, vammaiset, palliatiivista hoitoa saavat ja kehitysvammaiset. Tulevien aluevaltuutettujen tulisikin pitää kirkkaana mielissään palveluiden laadunvalvonnan tärkeys. Alhainen hinta ei voi olla ainoa määräävä tekijä, kun hankitaan hoiva- ja asumispalveluita ihmisille.
Vaikeasti kehitysvammaiset, autistiset henkilöt, eivät itse pysty kertomaan tarpeistaan eivätkä saamastaan hoidosta. Aivan hiljattain saimme lukea kangasalalaisen yksikön puutteista. Parisen kuukautta sitten otsikoissa ja tv:ssä oli hämeenlinnalainen hoitokoti. Samoihin aikoihin kirjoitettiin Pudasjärven tilanteesta. Näitä esimerkkejä on lukuisia. Samanlaisista laiminlyönneistä, alueellisesti epäoikeidenmukaisesta ja epätasa-arvoisesta asumispalveluiden hinnoittelusta saavat osansa myös kunnioitusta ansaitsevat ikäihmisemme.
Lukuisten kaltoinkohtelutapausten vuoksi herää väistämättä kysymys: miten kunnat nykyään valvovat ostopalveluna hankkimiensa palveluiden laatua? Tämä on selvitettävä perin pohjin ja ongelma on korjattava mieluiten valtakunnan tasolla. Alueellinenkaan tasa-arvo ei toteudu nykyisellään. Toivon sote-uudistuksen mahdollistavan tämän kysymyksen ratkaisun eettisesti kestävällä tavalla.
Aluevaltuustot luovat ensitöikseen hyvinvointialueilleen palvelustrategiat. Niiden pohjalta ryhdytään sitten rakentamaan kunkin hyvinvointialueen palveluverkkoa. Mielestäni olisi erittäin tärkeää kirjata erillinen lauseke vammaisten, kehitysvammaisten ja vanhusten hoivan ja palveluasumisen laadun, yhteneväisen palvelun sisällön sekä tasapuolisen asiakashinnoittelun takaamiseksi eri alueilla.
Todellinen hoidontarve olisi alueellisesti kartoitettava ja ratkaistava, miten palvelut riittävissä määrin tuotetaan. Esimerkiksi vaikeasti kehitysvammaisille ei ole tällä hetkellä tarjolla riittävästi tuettua palveluasumista.
Seuraavaksi pitäisi asettaa ja kirjata palvelujen sisältö- ja laatuvaatimukset tarkoin, mielellään valtakunnallisesti yhteneväisiksi. Tässä kohden tulee huolella huomioida erityisryhmien yksilölliset tarpeet ja esimerkiksi YK:n vammaissopimus, joka ei tällä hetkellä toteudu.
Laadunvalvonta tulisi käsitellä omana kohtanaan. Hyvinvointialueille tarvitaankin mielestäni systemaattinen ja aukoton kansallinen valvontajärjestelmä turvaamaan ihmisarvoinen kohtelu ja näyttämään toteen se, että käytetylle rahalle saadaan tavoiteltu vaste.
Myös palvelun vaikuttavuutta pitäisi arvioida säännöllisesti. Erityisryhmien asumispalvelun vaikuttavuusarviointia kannattaisi tehdä suhteessa asukkaan toimintakykyyn ja elämänlaatuun, mutta myös huomioida läheisten näkemys. Tätä varten on olemassa useita toimivia mittareita.
Ostopalveluita tuottavien yritysten paikallisuus ja omistuspohjan kotimaisuus ovat merkillepantavia tekijöitä. Näitä suosimalla voitaisiin suurella todennäköisyydellä välttää monia laatuun liittyviä ongelmia. Paikallisuus itsessään toimii jo eräänlaisena laatukannustimena: mahdollisten epäkohtien esiin noustessa, oman hyvinvointialueen palveluntuottaja varmasti menettää herkemmin kasvonsa kuin monikansallinen suuryritys.
Yhtenä keskeisimpänä tavoitteena tulisi olla, että nämä erityisryhmät saisivat tulevaisuudessa asumispalvelut nykyistä lähempää, mielellään oman kotikuntansa alueelta. Tällä hetkellä kehitysvammaisia nuoria ja aikuisia joudutaan sijoittamaan asumaan usein toisen maakunnan puolelle, vaikka he tarvitsevat tuekseen perheen lähellä oloa. Omaisten nopea fyysinen tavoitettavuus olisi ilman muuta myös hoitoyksikön etu; kriisitilanteita jos syntyisi, olisi vanhemmat tällöin tarvittaessa nopeastikin saatavilla.
Vammaisten läheiset ovat usein niin uupuneita, että eivät jaksa tuoda julki havaitsemiaan laiminlyöntejä. Taustalla voi olla myös pelko hoitopaikan irtisanomisesta. Onkin ensiarvoisen tärkeää, että näissä vaaleissa suomalaiset käyttävät äänioikeuttaan. Se on juuri nyt tehokkain keino edistää erityisryhmien asemaa tässä yhteiskunnassa.
Henna Palin
Sairaanhoitaja, tutkimushoitaja
Aluevaaliehdokas (kesk)
Pirkkala
