10+1 kysymystä kirjailija Tuula Kallioniemelle

Kirjailija Tuula Kallioniemi.

Tuula Kallioniemi, olet varsin tuottelias lasten- ja nuortenkirjailija. Viime syksynä kirjoitit Mopoautolla mun prinssini saapuu, ja nyt keväällä ilmestyi taas jo uusi kirja Pipo puussa – kummallisia kertomuksia. Syksyllä tulee FC Wannaplay -sarjan osa julki.

Mikä on tuotteliaisuutesi taustalla, Tuula Kallioniemi?

Hauska kysymys. Ensi sijassa se, että tämä on ammattini ja päätoimi. Mutta yhtä paljon se, että intoa ja ideoita pukkaa. Kirjoittaminen on ainoa, mitä osaan. Tämä on itsenäinen ammatti, vaikka tietenkin aina on olemassa riski, ettei kelpaa. Meidäthän luokitellaan jostain syystä yrittäjiksi. Kyllä myös tarinan kertomisen ilo, jakamisen ilo ja se, että vaikka en olekaan topeliaanisesti sormea heristämässä, haluan kuitenkin aina viestittää jotain, antaa ajattelemisen aihetta, koskettaa, liikuttaa, jakaa empatiaa.

Olet toiminut lasten- ja nuortenkirjailijana jo vuosikymmeniä. Miten säilytät uudistumiskykysi?

Tuo on kiehtova ajatus, että olen uudistumiskykyinen. En sitä juuri koskaan itse ajattele enkä ihan tiedä, mitä se pitää sisällään. Ehkä kuuntelen puhetta, jolloin kieli ”uudistuu”, tosin en käytä varsinaisesti ajassa olevaa esim. slangia (en ole somessa, joten en ihan kaikessa olekaan ajan tasalla). Mutta uskoakseni ihminen ja ihmisenä oleminen, lapsi ja lapsena oleminen, nuori ja nuorena eläminen ovat kuitenkin ikuisesti pohjimmiltaan samoja.

Kirjoitat nuorten maailmasta eläväisesti ja luontevasti. Miten tämä onnistuu aina yhtä hyvin, vaikka olet kuitenkin itse 71-vuotias?

Kiitos. Ehkä osittain vastaan jo edellisessä. Mutta kyllä minua aidosti kiinnostaa lasten ja nuorten elämä. Se, ettei ole vielä ”valmis” – ne haasteet, mitä siihen sisältyy. Omien lapsenlasten kautta osittain, ainakin pienempien jutuissa. Lukemalla nuortenkirjoja. Etsimällä omasta sisikunnastani niitä aikoja. Olen sattumalta ja yllättäen lukenut pari omaa juttuani, jotka ovat ihan suoraan omasta nuoruudestani. Kestivät lukemisen. (Ei kannata kysyä, mitkä…=))

Mistä tarinat kumpuavat?

Ehkä aika paljon arjesta, ympäröivästä maailmasta, asioista, jotka omaa mieltäni askarruttavat. Eli, en ole fantasiatyyppi vaan jalat maassa ja pää pilvissä.

Miten paljon ammennat omasta elämästäsi kirjoissasi? 

No kuten sanottu, aika paljon. Lähellä oleva tekee tietenkin asiasta todemman tuntuisen. Usein miljöö ja muu henkilökohtainen rekvisiitta on iso apu.

Miten syttyi aikoinaan palo kirjoittamiseen?

Lapsuudesta se kumpuaa. 1950–60-luvun ainoa huvitus olivat kirjat, joita tietenkin ahmin. Ja ajattelin, että itsekin haluan keksiä tarinoita Anni Swanin henkeen. 10-vuotiaana jopa aloitin kirjan kirjoittamisen vanhaan kouluvihkoon, siitä jäi muistoksi yksi lause, joka on Pako-kirjani ensimmäinen lause, vuosikymmeniä myöhemmin. (”Punainen ongenkoho nypytti hiljaa kaislikossa”). Eli, ei tullut minusta kuuluisaa lapsikirjailijaa silloin.

Miksi sinusta tuli juuri lasten- ja nuortenkirjailija?

Sattuma on iso tekijä. Osallistuin Sanoma oy:n lastenkirjan käsikirjoituskilpailuun 70-luvun puolivälissä. En pärjännyt, mutta tekstini löysi tiensä Otavaan, jossa se sitten julkaistiin nimellä Karkulaiset. Pöytälaatikossa odotti nuortenkirjan kässäri, joka sijoittui täkäläisen psykiatrisen sairaalan nuoriso-osastolle, jossa olin hetken aikaa opettajana. En ehkä olisi sitä tarjonnut, ellen olisi saanut tuota ensimmäistä julki. Toinen on nimeltään Toivoton tapaus?

Miltä näyttää lasten- ja nuortenkirjallisuuden tulevaisuus?

Haikeana aavistelen, että erityisesti nuortenkirja muuttaa fyysistä muotoaan sähköiseksi. Uskon silti, että tarina elää ja säilyy kaikissa kirjallisuudenlajeissa. Liikaa ei voi koskaan lyödä rumpua lukemisen merkityksestä.

Voisitko ajatella vielä kirjoittavasi kirjan/kirjoja aikuisille?

En usko. Kokeilin, tarjosin Otavalle novellikokoelmaa naisista. Ei kelvannut. Turhauduin ja päättelin, että suutari pysyköön lestissään.

Kirjoitatko vielä pitkään, mitä itse ajattelet?

Tämä taitaa olla ammatti, josta ei varsinaisesti jäädä eläkkeelle. Jos tarinasuoni ehtyy, ehkä sitten tahti hiipuu. Mutta vielä on runsauden pulaa…

Millainen paikka Kangasala on asua kirjailijan näkökulmasta? 

Aikoinani olin sitä mieltä, että haluan olla tamperelainen. Ja että olin vain olosuhteiden pakosta kangasalalainen. Nyt rakastan Kangasalaa, jossa olen suurimman ja varmaan merkittävimmän osan elämästäni elänyt. Olen muuttamassa Ruutanan Lorukujalta (kauheaa joutua luopumaan tästä osoitteesta) Lentolaan Vällintielle valmistuvan kerrostalon kuudenteen kerrokseen. Valtava ja jännittävä muutos, mutta Kangasalla pysytään.

En tiedä, onko kirjailijuudelle merkitystä asuinpaikalla. Ehkä se, että kliseisesti sanottuna luontoa on riittävästi ja järviä samoin. Mukavista ihmisistä puhumattakaan. Tosin kesät vietämme Juupajoella, siellä on vielä enemmän rauhaa kuin Kangasalla.

Ja ehkä täällä kuitenkin leijuu Topeliuksen (joka tosin visiteerasi vain hetken tässä ihan lähellä 1800-luvun puolivälissä) ja Jalmari Finnen henki. Kunnioitan sitä perinnettä, jonka jatkumona saan touhuta omalla heihin verrattuna varsin vaatimattomalla perinteelläni.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?