Kun me vanhat vietämme paljon aikaa yksin, niin monet oudot muistot tulevat mieleen. Ja kun tekee jo ”kuolinsiivousta”, niin kaikenlaista unhoon jäänyttä kirjallisuuttakin tulee vastaan. Miettii, joko heittäisi ne pois vai jättäisikö perinnöksi jälkipolville. No mummon käteen sattui kouluaikainen pienikokoinen kirja, Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat. Piti vähän tutkia. Monet runot ovat tulleet tutuiksi kuten Maamme-laulu, Sotilaspoika ja Porilaisten marssi.
Pysähtyi ja ihmetteli. Esimerkiksi tuota Maamme-laulua. Löytyi tietoja, että se tuli kansamme omaksi lauluksi joskus 1848. Miten paljon itsemääräämisoikeutta Suomella oli? Kun nyt taas silloinen isäntämaamme Venäjä on päivittäin uutisissa, niin vanhakin miettii, millaista oli ja olisi olla sen alaisena. Kuinka tuollainen Maamme-laulu uskallettiin esittää monissa tilaisuuksissa. Tuossa 1800-luvun puolivälissä oli voimakas kansallisuusaate heräämässä. Olikos Suomen ylin viranhaltija kenraalikuvernööri? Taisivat olla aika asiallisia miehiä. Mieleen on jäänyt vain yksi hankala tyyppi Bobrikov.
Maamme-laulu on kirjassa ensimmäisenä, ja siinä on yksitoista säkeistöä. Mummo ihmetteli, kun ei osannut sitä kokonaan ulkoa. Vaan kun kaiveli esiin vanhan laulukirjan, niin siinä oli vain ensimmäinen ja viimeinen säkeistö. Säveltäjänä Fredrik Pacius.
”Tyttöjen” kanssa on kahvipöydässä keskusteltu tästä nykyisestä maailmanmenosta. Muistelimme myös nuoruutemme aikoja. Sitäkin, kuinka Vänrikki Stoolin tarinat tuli meille koulussa tutuksi noin kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Suomessa viimeksi oli sotaa.
Ei kukaan meistä ole tullut kysyneeksi lapsilta ja lastenlapsilta, vieläkö heidän aikanaan on Runebergin isänmaallisia runoja koulussa luettu. Nykyään heillä on niin laaja ja kansainvälinen tuo tarjolla oleva kulttuuri. Maamme-laulua kai sentään joskus yhä lauletaan.
Yksi asia, jota me myös pohdiskelimme elämän ”iltapäiväkahvilla”, on ikääntymisen suhteellisuus. Mummo muisti, kuinka kävi ensi kerran puolison isoäitiä tapaamassa. Tuo henkilö tuntui ihan vanhukselta. Kun nyt myöhemmin laski hänen syntymävuotensa perusteella, että ”vanharouva” oli tuolloin 65-vuotias, niin ihan nauratti: vanhus!
Nykyään tuon ikäiset ovat meidän käsityksemme mukaan vielä ihan vielä tytönhupakoita. Olisikohan heidän elämänsä meidän hyvinvoivassa ja rauhanomaisessa Suomessamme ollut niin hyvää ja kevyttäkin, etteivät sairaudet, pelot ja puute paljon rasita eivätkä rypyt naamaa runtele? No toivotaan toki, että elämä massamme jatkuisi hyvänä ja turvallisena. Ettei sota uhkaisi eikä koronakaan enää isommin vaivaisi.
Mymmeli
