Tänä kesänä olen löytänyt monta ilon aihetta elämääni haastateltuani inspiroivia ihmisiä Pälkäneen alueelta.
Eräs haastateltava vinkkasi, että jokaisen kannattaa kokeilla tanssia ainakin kerran elämässään. Kokeillut olenkin – ja vieläpä rakastunut tulisesti – nimittäin aikuisbalettiin viime syksynä. Viikko toisensa jälkeen lähdin tamperelaisen tanssistudion balettitunnilta hymyssä suin kohti kotia. Huomaamattani pimeyskään ei tuntunut niin raskaalta tanssin tuodessa valoa iltoihini.
Sitten iski korona, ja kaikessa viheliäisyydessään se vei kyvyn liikkua melko pitkäksi aikaa. Kävelyvauhtia oli hidastettava, ja balettitossut saivat siirtyä sairasvuoteen tieltä laatikkoon. Vähitellen kunto palautui ja toivuin, mutta tossut unohtuivat nurkkaan. Rakkaus lajiin tuntui kolhiintuneen himmeäksi. Tänä kesänä katseltuani ja ennen kaikkea kuunneltuani nuorta tanssijalupausta päätin, että tanssi saa palata elämääni tulevana syksynä. Aion taas nousta varpailleni kiillottamaan ensirakkauttani lajiin, jonka viime syksynä löysin, ja jonka liikekieli on taianomaisen kaunis.
Eräs käsityöihminen puolestaan muistutti, että pienikin on kaunista, eikä käsitöiden tarvitse olla suuria ja mahtavia ollakseen merkityksellisiä. Tästä inspiroituneena yhtenä heinäkuisena iltana tartuin kuukausia käsityöpussini perällä olleisiin puikkoihin ja jatkoin lapasten neulomista, jotka saavat lämmittää äitini käsiä tulevana syksynä. Puupuikot kilisevät toivottavasti vielä monta kertaa tulevana syksynäkin luoden jotain pientä ja myös sydäntä lämmittävää läheisilleni.
Taideharrastajalta sain kuulla aikuisten kuvataideopetuksesta ja siitä, miten koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä sitä, mikä tuo iloa. Kohtaaminen oli mielenkiintoinen, kun sain kuulla koulusta, joka itseäni on kiinnostanut jo pitkään. Olen haaveillut taiteen perusopetuksesta aikuisiällä useampaan kertaan – hainpa jopa opiskelemaan valokuvataidettakin yhtenä vuonna, mutta tämäkin harrastus ja lukioikäisen Tiinan unelma on saanut siirtyä syrjään. Edelleen taidekouluun sitoutuminen saa odottaa oikeaa hetkeä, mutta entistä vahvemmin tahdon, että se hetki saa tulla, kun ryhdyn kouluttautumaan kuvataiteen saralla. En saadakseni ammattia, vaan saadakseni jotain yhtä tärkeää, nimittäin iloa.
Eri alojen inspiroivia osaajia yhdisti se, että jokainen heistä korosti tekemisestä löytyvää hyvää mieltä. Ilo on itsellänikin usein ollut kateissa viime vuosina, enkä varmasti ole ainoa, jolle koronavuodet, maailman tilanne ja oman elämän haasteet ovat tuoneet surua puseroon.
Sain kuluneena kesänä kuitenkin useaan otteeseen eri ihmisiltä muistutuksen ilon vaalimisesta suorittamisen sijaan. Ja sen, miten ilon voi löytää pienistä asioista, pala kerrallaan ja päivä kerrallaan. Tätä toivon teille lukijoillekin tulevaan syksyyn – iloa, joka kannattelee ja joka löytyy päivä kerrallaan, vaikka ihan pienistä palasista. Sillä kuten minua viisaampi sanoi, pienikin on merkityksellistä.
Kirjoittaja oli Sydän-Hämeen Lehden kesätoimittajana koko kesän.
