Itse vietän, oikeastaan sen parhaan ajan, syys-huhtikuun kerrostalossa lähiössä. Minulla on pieni mökkipahanen ihanalla paikalla Kyynäröjärven rannalla, ollut jo vuosia ja kun sieltä syksyllä lähdemme, kääntyy sydämeni ympäri ikävästä.
Se rauha ja se hiljaisuus, ne kirkkaat tähtitaivaat, kun näkee linnunradan pelkillä silmillä. Kun pikkuiset jäniksenpoikaset hakevat turvallista paikkaa taikinamarjapensaan alta, kuinka kuikka huutaa järvellä kavereittensa perään ja helmipöllö puputtaa lähikuusessa. Tätä kokonaisvaltaista kokemusta ei kerrostalossa saa, vaikka menisikin lähimetsään, kun siellä tulee aina vastaan joku kännykkään puhuja tai itsensä kaiken maailman mittareilla vyöttänyt lenkkeilijä.
Kyllä ne ihmiset, jotka asuvat maalla, missä metsään pääsee loikkaamalla ojan yli ja metrin päästä ojaa kouraisee puolukoita suuhunsa, istuu kannonnokkaan ja katselee siinä viisi minuuttia ympärilleen mitä tapahtuu, asuvat paikassa de luxe.
Oikeasti olen näille ihmisille kateellinen. Talvi menee täällä kerrostalossa hitaasti, mutta kun ensimmäiset lämpimät auringonsäteet paistavat, niin alan pakata kassiani menokuntoon. Ja kun sinivuokot ja näsiä kukkii ja lumi on sulanut, minua ei enää pidättele mikään (paitsi nykyään kallis bensan hinta)!
Katson maalaismaisemaa
