Ei ole mitään tekemistä.
Se oli päällimmäinen tuntemus, kun Rauha Pirttiniemi oli luopunut Pikkupuodin pidosta Luopioisten kirkonkylällä vuosituhannen vaihteeseen tultaessa. Yrittäjä oli tuolloin 66-vuotias, ikävuosiensa mukaan jo täyden eläkkeensä ansainnut. Persoonallisessa Pikkupuodissa myytiin entisajan sekatavarakaupan tavoin vähän kaikkea naisten vaatteista leluihin ja kirjoihin. Viimeisimpinä vuosina valikoimaa tulivat täydentämään kukat.
Toimelias nainen ei kauan jäänyt vellomaan ei mitään tekemistä -tuntemuksensa kanssa hoksattuaan, mitä kodin vieressä pidettävät toripäivät ovat vailla.
– Tajusin, että tähän tarvitaan kahvio.
– Keitin termoskannuihin 20 kuppia kahvia, leivoin pikkupullia ja rahkapiirakkaa. Kaikki meni, hän muistelee kahvion ensimmäisen päivän menestystä.
Tuosta kiirastorstaista viikkoja ja vuosia rytmittivät torstaiset ja lauantaiset myyntipäivät sekä myyntipäiviä edeltäneet, leivonnalle pyhitetyt päivät. Kahvion pitoa telttakatoksen suojissa säässä kuin säässä kesti toistakymmentä vuotta niin, että ajanjakson päättyessä Pirttiniemi oli jo lähemmäs 80-vuotias.
Varsinkin torikahvioajoilta yrittäjälle kertyi niin paljon tuttavuuksia, että Pirttiniemi voi melkein täydellä syyllä sanoa itsestään: kaikkihan minut tuntevat. Muualta muuttaneet, alueen tuoreemmat asukkaat eivät häntä enää tunnista, mutta yhteydenpito Kukkian rannoille kesän viettoon tulevien kanssa jatkuu yhä.
– Viime kesänäkin moni pariskunta tuli torilta tuosta aidan yli juttelemaan, kun istuin pihalla keinussa, Rauha Pirttiniemi kertoo iloisena juttutuokioista, joita hän jo tulevaltakin suvelta odottaa.
Sosiaalinen ja energinen ihminen tarttui taas uuteen tehtävään, kun torikahvion pito päättyi. Seuraava säännöllinen käyntiosoite oli Aitoon koulutuskeskuksessa, jossa Pirttiniemi ryhtyi vetämään vesijumpparyhmää.
– Se oli pakko lopettaa sairauden takia. En enää saa mennä uimaan, en kuumiin höyryihin, hän sanoo pitkälti yli 80-vuotiaaksi jatkamastaan toiminnasta.
Yksin, mutta ei yksinäinen
Nyt, kun ikää on jo 90 vuotta – syntymäpäivä ja juhlat olivat sunnuntaina – Pirttiniemi kuvaa arkensa sujumista lekottelemiseksi. Likat, Hattulassa asuva Merja ja Kuhmalahdella asuva Marita, kantavat ruokaa, pyykkäävät ja siivoavat. Lähimpänä apua antamassa on poika Jarmo, joka muutti hiljattain äidistään kilometrin päähän.
– Vuorollaan jälkikasvu minusta huolehtii.
Lekotteleminen tarkoittaa monesti uppoamista äänikirjoihin, joista erityisesti elämäkerrat kiinnostavat.
– Loirin elämäkerran olen kuunnellut, Koiviston ja Paakkasen. Romaanitkin menevät. Viimeksi kuuntelin Hirvisaaren romaanin. Melkein joka viikko tulee ilmaiseksi uusi äänikirja Näkövammaiskeskuksesta, kertoo Pirttiniemi, joka ei silmänpohjien rappeuman takia enää pysty lukemaan kirjoja, eikä tekemään rakastamiaan käsitöitä.
– Ei näe lukea, ei kutoa sukkia. Oikein kiukuttaa, kun en enää pysty tekemään käsitöitä. Hankala homma, kun näkö alkaa mennä. Viime viikolla kävin silmälääkärissä, kun toivoin, että saisin vielä lasit, joista olisi apua. En saanut.
Silmäsairautensa takia Rauha Pirttiniemi seuraa televisiosta, josta hänen mukaansa ei paljon katsottavaa tule, vain suomenkielisiä ohjelmia, koska kaksinkertaisten erikoislasiensakaan ansiosta hän ei ehdi lukea tekstityksiä.
– Ajankohtaisohjelmia, tietokilpailuja, urheilua, hän listaa ja intoutuu kehumaan suomalaisnaisten voittoja yleisurheilun EM-hallikisoissa.
Ruoanlaitto kuuluu päivittäisiin puuhiin. Pirttiniemi kuvaa, miten perunoiden kuoriminen onnistuu heikon näön kanssa, kun perunan tuo aivan silmien eteen. Kaupassa ja apteekissa hän kulkee omin jaloin.
– Minulla kun on paljon tuttuja, niin puhelimessa tulee puhuttua paljon. Sanonkin, että vaikka asun yksin, niin silti en ole yksinäinen. Käyn kaikissa tapahtumissa, mitä täällä on, olopäivillä ja kesätorilla tuttuja tapaamassa.
Töihin ripillepääsyn jälkeen
Rauha Pirttiniemi kertoo olevansa evakkotyttöjä, syntynyt Kivennavalla, josta perhe joutui toistamiseen lähtemään jatkosodan sytyttyä. Ripillepääsykesänään vuonna 1949 hän asui Kuhmalahdella Pohjassa, josta hän samana suvena alkoi kulkea pyörällä ensimmäisessä työpaikassaan sekatavarakaupassa Rautajärvellä.
– Aamulla ensimmäiseksi piti hakea kaupalle käsirattailla maitoa Rautajärven meijeristä 50 litran tonkissa. Kauppa oli siinä, missä Hippeläisen kauppa on nyt, hän muistaa.
Vaikka Pirttiniemellä ja hänen veljellään oli kova hinku kauppoihin töihin, Tiusasen kaupassakin Rauha työskenteli myyjänä, niin silti sisaren työurasta miltei puolet, 24 vuotta, kului Rautajärvellä osuuspankin konttorissa. Pankkiajan päätös osui siihen aikaan, jolloin tietokoneet tulivat konttoriin.
Pikkupuoti säilyi loppuun saakka omaleimaisena kohtaamispaikkana, jossa kauppaa tehtiin ilman tietokonetta. Ei Pirttiniemi kuitenkaan tietotekniikkaa karsastanut. Hän osti eläkkeelle päästyään tietokoneen ja käyttäisi konetta edelleen, mutta läppärin kuten myös monille teatterireissuille pitkin Suomea kuljettaneen auton käytöstä oli luovuttava heikentyneen näön takia.
Kirkkaasti juoksevat ajatukset ja hyvin toimivan muistin Pikkupuodin ja torikahvion Rauha on saanut pitää yhä. Merja-tytär onkin ehdottanut, että pitäisi vielä käydä läpi kertaalleen hyllynmitallinen albumeja, joissa olevien kuvien yhteyteen äiti on tarkkaan kirjannut niissä olevien henkilöiden nimet sekä kuvausajat ja -paikat.
