– En ajatellut, että olisin täällä 20 vuotta, tunnustaa Pälkäneen kirkkoherra Jari Kemppainen.
Helmikuussa 2003 nykyisessä pestissään aloittaneen Kemppaisen päätyminen Pälkäneelle kirkkoherraksi ei ollut missään vaiheessa viimeisen päälle suunniteltu juttu. Lapsuuden perhe Haminassa ei ollut millään muotoa uskonnollinen, ja seurakunnallinen elämä sekä papin tie alkoivat kutsua vasta innostavan rippikoulukokemuksen myötä.
– Ei meillä kotona käyty edes joulukirkossa. Minulla oli kuitenkin myöhemmin sellainen seurakuntanuori-tausta, kun lähdin syksyllä 1982 opiskelemaan teologiaa Helsingin yliopistoon. Eihän silloin nuorena tiennyt, mihin sitä päätyy, Kemppainen kertoo.
Parikymppisenä hän ei ollut Pälkäneestä kuullutkaan, korkeintaan ajanut joskus ohi mennessään Tampereelle – jossa sielläkään ei tullut juuri poikettua.
Pappina hän ehti toimia vuosien varrella Hyvinkäällä, Keravalla ja Vihdissä ennen kuin kirkkoherran virka alkoi kiinnostaa. Avoimia paikkoja ilmaantui Pälkäneen lisäksi muun muassa Hauholta ja Rengosta, mutta Pälkäne oli näistä kiinnostavin.
– Tunsin silloisen kirkkoherran Jaakko Urosen, hän oli lähtöisin Hyvinkäältä, jossa asuin 15 vuotta. Kävin tapaamassa häntä Pälkäneen pappilassa ja ihastuin paikkaan. Hyvinkäällähän ei ollut vettä yhtään, ja olin tottunut Haminassa merenrantaankin… Tästä näen Sappeenvuorelle, monen kilometrin päähän – ei se ihan merta ole, mutta sinne päin, Kemppainen sanoo pappilan ikkunasta ulos vilkaisten.
Kun h-hetki ja tuomiokapitulin haastattelu Pälkäneen-pestistä koittivat, hän oli Joutsassa pitämässä rippikoulua. Matka sieltä Tampereelle haastatteluun muodostui kokopäiväreissuksi, sen myötä alkunsa saanut kirkkoherran pesti Pälkäneellä vielä huomattavasti pidemmäksi.
Muutoksia
Pälkäneelle saapui noin nelikymppinen mies, jolla Kemppaisen omien sanojen mukaan oli ”paljon enemmän ideoita kuin nyt”. Häntä odotti aktiivinen, runsaasta vapaaehtoisvoimasta ammentava pitkien perinteiden seurakunta, jossa uskonto oli kuulunut aina luontaisesti ihmisten elämään – ja joka oli toiminnaltaan ihmeen vireä kaupungista saapuneelle uudelle tulokkaalle.
– Kaupunkiseudulla toiminta hiljenee kesäksi, täällä mennään silloin potenssiin kymmenen. Valtava vapaa-ajan asukkaiden määrä näkyy seurakunnan toiminnassa edelleen. Rauniokirkon vihittävistä 70 prosenttia on muiden seurakuntien ihmisiä, ja moni – noin 30 prosentin osuudella hautauksista – myös palaa kotikuntaansa multiin.
Aktiivisuutta tuovat lisäksi vireät kylät, joita on paljon laajalla alueella.
– Tämä on paitsi kaksinapainen myös kylien seurakunta. Aktiiviset kyläyhdistykset otetaan toiminnassa huomioon, esimerkiksi Kuohijoen Venetsialaisissa toistasataa ihmistä lähtee keskelle metsää.
Seurakunta on myös edelleen taloudellisesti hyvinvoiva, vaikka jäsenkehitys onkin ollut viime vuodet huolestuttava. Seurakuntaan ei kuulu enää takavuosien malliin 90 prosenttia pälkäneläisistä, vaan luku on painunut alle 80:n prosentin.
– Jäsenmäärä pienenee sadalla joka vuosi. Jonkun yrityksen toimitusjohtaja olisi varmaan jo erotettu näillä luvuilla, Kemppainen hymähtää.
Taustalla on nippu hankalia tekijöitä: pieni syntyvyys, suuri kuolleisuus ja kirkosta eroaminen. Kirkkoherra laskeskelee, että tasaisella vauhdilla seurakunnan jäsenmäärä on seitsemän vuoden kuluttua samalla tasolla kuin hänen tullessaan Pälkäneelle. Silloin tosin Luopioisten seurakunta toimi itsenäisenä seurakuntana.
– Luopioisten kanssa tehty liitos olikin seurakunnalle aikoinaan iso muutos.
Yhtä lailla seurakunnan arkisen toiminnan ja Kemppaisen työn kannalta mittavan mullistuksen aiheutti lyhyessä hetkessä Suomessa vallan ottanut koronavirus. Tilaisuudet ja tapahtumat, joita Pälkäneen seurakunnassakin oli aiemmin pidetty kaikille avoimina, käännettiin vajaata viikkoa myöhemmin nettiin. Striimauksia on tehty yhä korona-ajan jälkeenkin.
– Korona-aika muutti koko yhteiskunnan toimintaa, myös seurakunnan. Kävin sinä aikana oikeastaan vain kaupassa ja hautausmaalla – ihmisiä kuolee, ja heidät piti silloinkin haudata. Silloin mietittiin myös kriisiaikaisen valmiuden asioita: paljonko seurakunnissa pystytään hautaamaan ihmisiä, jos tilanne menisi samanlaiseksi kuin mitä se oli Italiassa.
Uransa vaikeimpana paikkana Kemppainen pitää kuitenkin takavuosien kalliiksi käynyttä kopiokonejupakkaa, jota seurakunnassa, oikeudessa ja julkisuudessa selviteltiin pitkään.
– Onneksi siinä oli kyse vain vuoden menoista, ja siitä selvittiin ottamatta velkaa. Pitkän aikaa jouduttiin kuitenkin nipistämään.
Niin sanotusta sähkökriisistä talven aikana seurakunta sen sijaan selvisi Kemppaisen mukaan helpommalla. Seurakunnalla oli voimassa vanha, edullinen sähkösopimus, ja uusiin lämmitysjärjestelmiin oli jo ehditty alkaa varautua. Tätä kehitystä sähkötilanne kuitenkin vauhditti. Yleisen sähkön säästämisen nimissä seurakuntakin pudotti silti kiinteistöjään peruslämmölle.
Kirkkoherran mukaan myös hyvinvointialueuudistus näkyy seurakunnan arjessa muutoksena lähitulevaisuudessa, kun seurakunnat tiivistävät niin keskinäistä kuin kuntien välistä yhteistyötään samalla kun luodaan käytäntöjä uuden toimijan kanssa.
Kohtaamisia
Kemppainen kuvaa kirkkoherran työtä 2020-luvulla kenties hektisemmäksi kuin aiemmin, mutta silti työn peruskivet ovat samoja: hautaamisia, vihkimisiä, jumalanpalvelusten pitämistä, kinkereillä käymistä sekä paljon hallinnon pyörittämistä.
– Tärkeintä on ihmisten kohtaaminen, arjessa ja juhlassa, ilossa ja surussa. Enää sitä ei tehdä vain kasvokkain, vaan moni asia on siirtynyt myös verkkoon. Yhteydenottoja tulee niin Messengerissä kuin WhatsAppin kauttakin.
Osa kohtaamisista on hyvinkin yllättäviä. Tällaiseksi voi laskea tapaamisen Kristian Borgin kanssa. Suomenruotsalainen mies saapui täysin yllättäen pappilaan selvittelemään historiaan liittyvää tapausta, joka sittemmin pompahti julkisuuteen niin sanottuna pääkallojen tapauksena.
– Sen takia on oltu monessa televisio- ja radio-ohjelmassa, myös Ruotsissa. Koskaan en osannut ajatella, että tällainen tapaus tulisi vastaan, eräänlaiseksi asiantuntijaksi ja toimittajien tietolähteeksi noussut Kemppainen ihmettelee.
”Ehtoopuolella”
Vuosituhannen alusta Kemppainen sanoo vanhentuneensa ja oppineensa paljon niin kärsivällisyydestä ja hämäläisyydestä kuin kirkollisesta elämästä ja hallinnostakin. Liikkeet eivät kuusikymppisenä ole ehkä ihan yhtä nopeita kuin takavuosina, mutta mieli on edelleen ennallaan.
– Olen joskus haastatellut joitakin 90-vuotiaita, ja he ovat sanoneet, että mieli on yhä melkein samanlainen mutta kroppa antaa sitten rajoitteita. Kun aloitin työurani, 70-vuotiaat olivat iäkkäitä ja 90-vuotiaat harvinaisia, mutta eivät enää.
Kemppainen pitää itseään kunnossa erityisesti hiihdon, talviuinnin ja vesijumpan avulla. Ennen korona-aikaa hän matkusteli paljon; se oli samalla mainio tapa käydä tapaamassa ulkomailla työskenteleviä aikuisia lapsia. Kotiseudulla Haminassa hän käy säännöllisesti etenkin hoitamassa iäkkäiden vanhempiensa asioita. Pian lähestyy puutarhanhoitokausi, ja Kemppainen suunnittelee jo saavansa pian vanhan Volkkarinsakin kaivettua jälleen esiin.
Kuudenkymmenen vuoden virstanpylväs ei kauhistuta kirkkoherraa.
– Alkaahan sitä olla tässä tavallaan elämän ehtoopuolella… mutta itselleni 50 vuotta oli paljon kovempi juttu. Lisäksi tuntuu, että vastahan minä olin kolmekymmentä ja aloitin työurani.
Eläkeikään on vielä matkaa joitakin vuosia. Nykyisin myös lääninrovastina toimiva Kemppainen ei usko hakevansa enää töihin mihinkään muualle. Hän myös arvelee, että kun eläkkeellelähdön aika koittaa, hän ei jää Pälkäneelle seuraavan kirkkoherran painolastiksi vaan jatkaa matkaansa eteenpäin.
– Tällä hetkellä olen ihan tyytyväinen. Elämä on kivaa ja kovaa, ja matkalla on ollut enemmän positiivista. Jotkut puhuvat sattumasta, meillä kirkossa puhutaan johdatuksesta. Minua Jumala on johdattanut hyvin.
