Sotilaspojat oli Suojeluskuntien maanpuolustusjärjestö asevelvollisuutta nuoremmille pojille. Suojeluskunnilla oli jo 1920-luvulta lähtien ollut poikaosastoja, mutta Sotilaspoika-nimitys virallistettiin syyskuussa 1941. Talvisodan alkaessa loppuvuodesta 1939 suojeluskunnissa oli yli 500 poikaosastoa ja niissä noin 30 000 12–16-vuotiasta poikaa. Jatkosodan aikana sotilaspoikien määrä kasvoi merkittävästi ja oli sodan loppuvaiheissa yli 70 000.
Sotilaspoikien koulutus- ja harjoituspaikkoina toimivat lähinnä suojeluskuntatalot kuten Sydän-Hämeessä edelleen seurantaloina toimivat Kuhmalahden Suoja, Luopioisten Seuratalo, Pälkäneen Nuija ja Sahalahden Kontula. Liikunnan ja kasvatuksellisen toiminnan ohella sotilaspojat osallistuivat kotiseudullaan moniin talkootöihin ja keräyksiin. Sotilaspojille annettiin myös ase- ja ampumakoulutusta. Vartiossa, ilmavalvonnassa ja erinäisissä hälytystehtävissä he kantoivat myös asetta.
Sotien aikana sotilaspojat toimivat muun muassa väestönsuojelussa, lähetteinä ja vartiossa, Jatkosodan lopulla myös ilmavalvonnassa ja ilmatorjunnassa. He samoin kuin lotat vapauttivat tuhansittain reserviläisiä rintamalle taistelutoimiin.
Perinneliitto ja perinnekillat vaalivat sotilaspoikaperinnettä
Sotilaspoikien Perinneliitto on vuonna 1991 alkaneen perinnetoiminnan valtakunnallinen järjestö, johon kuuluu 24 alueellista perinnekiltaa. Perinnekilloissa on yhteensä noin 3 000 jäsentä. Alkuun niiden jäsenet olivat sotilaspoikina toimineita miehiä, mutta nyttemmin näiden vähennyttyä jäsenet ovat pääosin sotilaspoikien perinteestä kiinnostuneita miehiä ja naisia, ”perinnejäseniä”. Liitto julkaisee Sotilaspoika-lehteä. Sotilaspoikien virallinen kunniamerkki on Sotilaspoikaristi.
Pirkka-Hämeen Sotilaspoikien Perinnekilta perustettiin Tampereella 6. huhtikuuta 1993. Killan 30-vuotisjuhlakokous järjestetään toukokuussa. Jäseniä perinnekillassa on noin sata, heistä sotilaspoikia enää vajaat kaksikymmentä. Pirkanmaalla toki asuu enempikin nuoruusiässään sotilaspoikana toimineita miehiä. Pirkka-Hämeen Sotilaspoikien Perinnekilta pyrkii järjestämään tarvittaessa tukea näille nyt jo yli 90 vuoden iän saavuttaneille sotilaspojille ja on siksi kiinnostunut saamaan tietoa heistä. Killan yhteystiedot ovat phspojat@gmail.com, puhelin 044 238 9440 (pj Harri Salminen) tai 040 779 1420 (vpj Matti Salonen).
Heimo Rönni – sotilaspoikana Laitikkalassa
Pälkäneen kirkonkylän kupeessa Roholassa eläkepäiviään viettävä 96-vuotias Heimo Rönni liittyi Pälkäneen suojeluskunnan poikaosastoon vuonna 1938, siis vuoden verran ennen Talvisodan syttymistä. Laitikkalassa toimi oma alaosasto, jota johti kansakoulunopettaja Erkki Lampinen, Vapaussodan veteraani. Sisätiloissa pidetyt harjoitukset ja muut kokoontumiset pidettiin koululla. Laitikkalassa oli suojeluskunnalla myös ampumarata.
– Sodan sytyttyä meillä Laitikkalassa Kokkolan talossa toimi Laatokan Karjalan Suistamolta lähtöisin olevien lasten hoitokoti. Osa meistä sotilaspojista oli siis Karjalan poikia, kertoo Heimo Rönni.
– Harjoitusohjelmiimme kuului oppitunteja, sotilaallisia harjoituksia, urheilua ja pesäpalloa, suunnistusta ja maastoretkiä ynnä muuta. Oli myös talkoita, mutta minun osaltani talkoita riitti omalla kotitilallani. Vartuttuamme saimme ampua pienoiskiväärillä ja kiväärilläkin. Oman kiväärin ja siihen kymmenen patruunaa sain hälytystehtävien varalta 16-vuotiaana vuonna 1943, Rönni jatkaa.
Laitikkalan sotilaspojilla oli Jatkosodan aikana muutama hälytys rintamakarkureiden sekä desanttien eli vihollismaan vakoojien etsintään. Näissä hälytyksissä heidän johtajanaan toimi paikallinen poliisi, ja ne olivat sotilaspoikien vaarallisimpia tehtäviä. Sotilaspojat osallistuivat myös ilmavalvontaan. Pälkäneen Syrjänharjulla oli torni, jossa ilmavalvojina toimivat lotat, mutta Laitikkalan Unnaanmäellä oli männyn latvaan rakennettu tähystyslava, jossa sotilaspojatkin olivat vuorollaan vahdissa. Paikalla on muistokivi ja -laatta ja Syrjänharjulla on Lottamuistomerkki.
– Olihan meillä pojilla omat ”uniformutkin”. Kesällä kevyt pusero ja talvella paksumpi sarkapusero. Asujen värit ja materiaalit vaihtelivat hieman materiaalien saatavuuden mukaan. Ja tietenkin meillä oli päässämme suikka ja siinä kokardi, Rönni muistelee.
Jatkosodan päätyttyä suojeluskunnat lakkautettiin ja aseet jouduttiin luovuttamaan pois. Jonkin verran aseita kuitenkin piilotettiin Pälkäneellä kuten maassamme yleensäkin ”pahempien päivien varalle”. Asekätkennästä oli Heimo Rönnilläkin omakohtaisia havaintoja, mutta niistä ei puhuttu edes kavereille.
– Erityisen vahvasti on sotilaspoika-ajalta muistissani Talvisodan ensimmäinen sankarihautaus tammikuussa 1940 Pälkäneen kirkon pihamaalla. Isoon hautaan laskettiin silloin muistaakseni 19 pälkäneläistä sankarivainajaa. Olin isäni kanssa varmaan mukana kaikissa sankarihautauksissa. Pälkäneen sankarihaudassa lepää kaikkiaan 167 sankarivainajaa, kertoo Heimo Rönni.
Jatkosodan päätyttyä mutta Lapin sodan vielä jatkuessa Heimo Rönni tuli asevelvollisuusikään. Valvontakomission vaatimuksesta silloiset kutsunnat kuitenkin siirrettiin kaksi vuotta eteenpäin, joten hänet kutsuttiin asepalvelukseen vasta 7. tammikuuta 1947. Alokasajan jälkeen hän sai siirron Hämeenlinnasta autojoukkoihin Lappeenrantaan. Reserviin hän pääsi lokakuussa hyvänä tuomisenaan autonkuljettajan pätevyys. Siitä oli sittemmin hyötyä, kun hän maanviljelyksen ohella toimi kuljetusyrittäjänä.
”Viittä vaille sotaveteraani” Heimo Rönni on vuosikymmenten ajan toiminut aktiivisesti veteraanityössä ja osallistunut veteraanien retkiin Pohjois-Suomea myöten. Hän osallistui 1990-luvun alussa myös Pirkka-Hämeen Sotilaspoikien Perinnekillan perustamiskokouksiin, mutta pälkäneläiset eivät kuitenkaan innostuneet lähtemään siihen mukaan.
Markku Rauhalahti
