Tähän tarinaan on pakko tarttua vuosittain.
15.4.2023 vanhan miehen sisäinen kello herättää, kuten aina, kuudelta riippumatta viikonpäivästä tai kesä- tai talviajasta. Laitan kahvin tippumaan ja menen ulos aamutoimille suunnaten kulkuni mökin etuterassin kautta kohti metsän siimeksessä sijaitsevaa ulkohuussia. Pakkasta on kolme astetta, lumilämpäreitä vielä siellä täällä. Jouttijärvi tönöttää tanakassa jäässä, laiturin päässä 40 senttiä, rannassa jo iltapäivällä lievää neulaantumista. Ehkäpä tänä vuonna päästään lähes vanhojen talvien tasolle ja vesi vapautuu lopullisesti vasta vapun tietämillä. Aurinko pyrkii näkösälle idän suunnalta. Tiedän valon taittuvan kolmen tunnin päästä pienen pitkulaisen metsäjärven päälle.
Joutsenet lentelevät järven yli joko pareittain tai hiukan isommissa laivueissa. Lauluääntä ei parhaalla tahdollakaan voi kauniiksi luokitella. Keskikoulun laulukokeissa ei armollisinkaan opettaja antaisi viitosta enempää. Kurjet kurkottavat kaulojaan pellon kulmalla. Kaksi niitäkin, joten muutakin lienee mielessä kuin ruoka. Aamuvuoroon tullut tikka takoo päätään kipeäksi rantaan keloutumaan jättämääni honkaan.
Edessä on mieluinen työpäivä. Jarmo kävi taas leikkelemässä ja karsimassa tontiltamme kymmenkunta mottia metrin pölleiksi. Puolet niistä on vielä teurastamatta haloiksi. Teen työn edelleen fiskarsin kirveillä, joita joudun pahimmillaan käyttämään kolmea samaan sitkeään tyvipölliin. Ikävuosien karttuessa puut tuntuvat sitkistyvän, vaikka edelleen suurin osa niistä humahtaa halki kerralla, kun isoimman kirveen terä losahtaa sopivasti oksien väliin. Kuitenkin vuosi toisensa perästä hiukan hitaampaa ja vaivalloisempaa. Sitkeä vaimoni uurastaa oksat ja risut pois näkösältä.
Tiedän päivän päättyvän onnen tunteeseen. Seitsemältä istun jo kolmatta kertaa tänä keväänä terassilla ilta-auringossa. Puolitoista tuntia saunassa ja kolme pistäytymistä avannossa pehmittävät jäykistyneen kropan otolliseksi maitokaupan edulliselle keskioluelle. Ensi yönä ei unta tarvitse narrata ja pyhäaamusta huolimatta aion kopistella puita halki vielä pari tuntia ennen lähtöä kaupunkiin. Siellä taas muunlaista virikettä neljä päivää ja tänne takaisin lyömään loput pöllit haloiksi. Ne sitten pinoon odottamaan talvea 2024-2025.
Tiedän, että helpommalla selviäisi. Eläketulot riittäisivät kasvaneen sähkölaskun maksamiseen. Valmiita polttopuita saisi läheltä. Olen aina tykännyt yksinkertaisista asioista, lapsuudessa ja varhaisessa nuoruudessa vähän pakon edessä. Paha ei ole kuitenkaan ollut milloinkaan ja tavallista kotiruokaa on riittänyt mahan täydeltä kodin lämmön ohella.
Palataanpa ulkohuussiin. 13 vuotta sitten mökillemme tehtiin iso remontti. Laitettiin porakaivo, pesuhuone suihkuineen ja sisävessoineen. Jätevedet ja vessan tyhjennys ohjautuvat kahteen viiden kuution umpinaiseen lietesäiliöön muualta kuin saunasta. Sieltä viemäri vie imeytyskaivoon. Minä en vielä ole suihkua tai sisävessaa käyttänyt. Lämmitän itselleni pesuveden kiukaan kupeen boilerissa. Imeytyskaivon tuntumassa kasvavat valtavat kuuset höristävät iloisina korviaan kuullessaan sitkeää löylynheiton ääntä. Tietävät kohta tulevan melko puhdasta juotavaa.
Tuntuu jotakuinkin typerältä, että minä mökin kovimpana saunojana ja pariskunnan pystyvämpänä vessan käyttäjänä täyttäisin näitä jo nytkin kerran vuodessa tyhjennettäviä umpikaivoja. Minulla kun on huussi yksinoikeudella. Tosin vihjailen miespuolisille vieraille asiasta sen verran kärjekkäästi, että hädän hetkellä he useimmiten suuntaavat pusikkoon tai ulkohuoneeseen.
Lietekaivojen tyhjentäminen maksaa vuosi toisensa jälkeen aina enemmän. Nythän lainkuuliaisella kansalaisella ei ole muuta mahdollisuutta kuin tilata tankkiauto hakemaan tavara yhdestä paikasta loitommalta. Tiedän, ettei uhkasakkoa voi muuntaa vankeudeksi. Silti leikittelin pari vuotta sitten ajatuksella. Istuisin tuomiota murhamiesten kanssa samassa vankilassa. Kysyttäessä, miksi minä siellä olen, vastaisin, että tilasin paskakaivon tyhjennyksen Aitoosta seitsemän kilometrin päästä.
