Eino Anttila on tallannut Pakanrannan kupeesta lähtevää kävelyreittiä Mallasveden rantamilla säännöllisesti jo vuosikymmenten ajan Pälkäneen Onkkaalassa. Tätä nykyä pieni luontopolku on saanut väistyä kivituhkapintaisen väylän tieltä, mikä on osaa rannassa liikkujista ilahduttanut ja toisia harmittanut. Muutos ei ole saanut Anttilaa hylkäämään rakasta ulkoilureittiään.
– Käyn täällä joka päivä, Anttila sanoo suunnistaen uimarannan parkkipaikalta kunnan rantasaunalle päin.
Taakse Pakanrantaan jää joukko korkealle puuhun tähyäviä miehiä kameroineen. Tiettävästi toiveena on saada napattua kuviin tavallista eksoottisempi rantavieras sepelsieppo, joka syystä tai toisesta on ilmeisesti päätynyt rantamaisemiin.
– Tämän alueen siisteys oli joitakin vuosia sitten ihan eri luokkaa, Anttila muistelee.
Pakanrannan kuuluisimpiin puihin kuuluva Mallasveden ylle nojaava mänty ei ota tähän kantaa, vaikka on nähnyt nekin ajat – ja vielä enemmän. Myönnettävä senkin on, että jo ihan hiljattain alueen yleisilme on muuttunut paljon. Anttila päätyy puhumaan jo varsin kaukaisesta historiasta, ja kesken puunuitosta puhumisen Anttilan käsi nousee tervehdykseen, kun vastaan saapuu tuttuja liikkujia.
Tasainen ja leveä väylä vie ohi Tommolan tulevan vetonaulan, lammasaitauksen. Vielä tällä reissulla elikoita ei paikalla näy, mutta odotettuja vieraita ne ovat, ainakin rantareitilläkin kuultujen koululaiskeskustelujen perusteella. Kunnan rantasauna seisoo edustavana – ja kuulopuheiden mukaan aktiivisessa käytössä – rannassa.
Aktiivista on Anttilan mukaan myös rantareitillä. Ei tosin tänään, kun aurinko piilottelee pilvien takana, elohopeaa ei huvita kivuta lämpömittarissa edes kymmeneen asteeseen ja kävelijät ovat autuaan tietämättömiä siitä, että muutamaa tuntia myöhemmin on Pälkäneelläkin edessä kesäkuun ensimmäinen – ja toivottavasti myös viimeinen – räntäsade.
– Sää määrittelee paljon vilkkautta, mutta kyllä täällä kulkee kaikenikäisiä. Eläkeläisillä on omia yhteiskävelyjään, ja tasaisella väylällä pääsee kulkemaan myös lastenvaunujen tai rollaattorinkin kanssa.
Onpa joskus mopo tai mönkijäkin saattanut eksyä rantareitille. Anttilan mukaan nuoriso on kuitenkin käyttäytynyt esimerkillisesti etenkin viime aikoina, ja polut sekä penkit ovat pysyneet siisteinä. Pieni haketettu polku vie Peltoniemessä komeiden maisemien äärelle. Täältäkin löytyy mahdollisuus istua muulla kuin kallioalustalla ja tähystellä järven poikki. Alapuolella paikoillaan makoilee Norsukivi, joka ei tästä katsomiskulmasta paljasta salaisuutta nimensä perusteista.
Tommolan jätevedenpuhdistamon kohdalla vaikuttaisi luonnossa liikkujalle tulevan seinä vastaan. Metsään vie kuitenkin aidan viertä pieni, alkuun lähes huomaamaton polku. Nousu ylämäkeen vie komeisiin metsämaisemiin, joissa vilkkaalla mielikuvituksella voisi hyvinkin ajatella näkevänsä peikon poikineen. Ison kivenlohkareen päältä korkeuksiin kurottava puu ja sen juuret riittävät kuitenkin tällä kertaa elämykseksi.
– Täällä on tosi kaunista, kun pihlajat kukkivat. Usein puhutaan Syrjänharjusta ja suunnataan porukalla sinne, mutta tämä ympäristö ja maasto on monin tavoin erilaista kuin siellä, Anttila tietää.
Rusakko ei jää odottamaan, että toimittaja ehtisi kaivamaan kameransa esiin vaan säntää tiehensä. Metsäkauriisiinkin täällä voisi törmätä, mutta tänään olosuhteet eivät ole sille otolliset. Törmäämisistä puheen ollen: moista ei haluaisi tehdä polun vieressä kasvavan vanhan jättimäisen männyn kanssa, mutta halauksen sille voisi kuulemma antaa. Paikallista ”Isoa jermua” osa pitää vielä vankempana kuin Sappeen suunnalla vaikuttanutta legendaarista kaimaansa.
– Kyllä näissä maisemissa kuuppa lepää. Itse viihdyn täällä eniten syksyllä, kun on paljon värejä, ja keväisin, jolloin luonto herää ja linnut laulavat.
Pienen lisälenkin päässä olisi Peltoniemestäkin siintänyt Uutanankärki linnoituksineen ja viikinkitarinoineen. Ne saavat nyt odottaa, kun edessä on paluu toimistolle. Paluumatkalla Pakanrantaan aurinkokin näyttäytyy varovaisesti värittäen maiseman aiempaa kirkkaampiin väreihin.
– Kunnat tuntuvat vasta ihan viime aikoina alkaneen satsata tämänkaltaisiin asioihin. Itse näen tärkeänä houkuttelevuuden kannalta, että keskustan tuntumassa on uimapaikka ja jokin kävely- tai vaellusreitti ihan lähellä, niin ettei sinne tarvitse lähteä erikseen autolla. Sitten viihtyisyyttä ajatellen on tietysti se ulkoinen rakennettu ympäristö, eikä sille kunta aina välttämättä voi enää mitään.
Uimarannalla jää epäselväksi, ottiko erävoiton lopulta sepelsieppo vai kameramiesjoukko. Yhtä kaikki kuvaajaryhmä on hajaantunut puun ympäriltä. Sivummalla metelöi muutama valkoposkihanhi.
”Eikö kukaan noteeraa minua”, ne tuntuvat huutelevan. Ei tällä kertaa, eivätkä hanhetkaan vastavuoroisesti ole huomaavinaankaan Anttilaa, joka on juuri ehtinyt kertoa niiden oppineen viime kesänä väistämään häntä rannalla sattuneissa kohtaamisissa. En silti yhtään epäile, etteivätkö hanhet vielä pääsisi nauttimaan ihmisten huomiosta, jos ne jäävät jälleen rannalle odottelemaan kesän parhaita rantakelejä.
