Arvio: Vanha kunnon Indy ei ole ihan entisensä, mutta arkeologin uusinta seikkailua ei suinkaan tarvitse hävetä

Uudessa Indiana Jones -elokuvassa kirmataan Arkhimedeen vanhan koneen osien perässä pääasiassa 1930- ja 1960-luvulla. Kilpakumppanit löytyvät jälleen Saksasta. Kuva: Lucasfilm Ltd. & TM.

Indiana Jones & The Dial of Destiny

1980-luvulla kaksi elokuvasankaria oli ylitse muiden. Sittemmin James Bond hairahtui, tai johdatettiin, huonoille poluille – ensin Pierce Brosnanin aikakauden loppumetreillä liialliseen tehoste- ja digi-hömpötykseen, ja sen jälkeen korjausliikkeessä kaikki kepeys korvattiin tosikkoudella ja liiallisen realismin tavoittelulla. Indiana Jones teki oman jonkinlaisen hairahduksensa edellisessä vuonna 2008 ilmestyneessä Kristallikallon valtakunnassa, mutta sen jälkeen tehty korjausliike näyttää vieneen hattupäisen arkeologin suunnilleen juuri sinne, minne pitikin.

Uusin Indiana Jones -elokuva tarjoaa ilahduttavan paljon onnistuneita ratkaisuja katsojalle, joka ei valmistaudu ylianalyyttisesti syventymään monimerkitykselliseen ja kantaaottavaan elokuvahistorialliseen merkkipaaluun.

Tarina on oma itsenäinen seikkailunsa eikä yritä liian nokkelasti ja keinotekoisesti yhdistellä rakennuspalasia aiemmista elokuvista tai näiden langanpätkien sitomista. Todelliset Indy-fanit löytävät halutessaan paljon piiloviestejä, mutta peruskatsojalle viittauksia aiempiin osiin on maltillisesti, vaikka tiettyjä toistuvia teemoja tai päähenkilön piirteitä on toki tuotu mukaan. Indiana Jones on iäkäs, kuten muutkin henkilöt, joita elokuvaan seuraa sarjan aiemmista elokuvista, mutta tätä puolta ei ylikorosteta – kyllä vanhakin taipuu seikkailemaan. Toisaalta moni toimintakohtaus on rakennettu niin, ettei tohtori Jones joudu niissä valokeilaan yksin, jolloin huomio ei ole yksin siinä, miten kahdeksankymppinen Harrison Ford tai hänen stunttinsa suoriutuu.

Arkhimedeen rakentaman vanhan koneen osien metsästykseen keskittyvä elokuva pysyy loppuun asti kepeäotteisena vauhdikkaana seikkailuelokuvana eikä yritä olla mitään muuta. Siinä mielessä joitakin yhtäläisyysmerkkejä voisi vetää viimevuotiseen Top Gunin jatko-osaan, vaikka vertaaminen monen kriitikon kuolaamaan Tom Cruise -elokuvaan onkin ehkä rohkeaa. Arkeologi Jonesin oletettavasti nykymuodossaan viimeinen seikkailu ei missään kohtaa muutu yhtä raskassoutuiseksi ja synkkää loppua ennakoivaksi kuten Daniel Craigin viimeinen vierailu 007-roolissa, mikä varmasti on osalle katsojista ilo ja toisille pieni pettymys.

Ajatuksia herättävää on teknologian kehitys, jota elokuvan tekemisessä on hyödynnetty. Harrison Ford esiintyy elokuvan ajallisesti vanhempaan aikaan sijoittuvissa kohtauksissa digitekniikalla paranneltuna nuorena versiona itsestään. Tämä toimii yllättävän hyvin, jopa siinä määrin, ettei tuohon kiinnitä elokuvan kuluessa huomiota. Jälkikäteen jää kuitenkin miettimään, mihin kaikkeen teknologia taipuu – muistaen, että uudelleen luomaan pystytään videokuvan lisäksi myös henkilön ääntä. Viidennessä Indiana Jonesissa digitaalisuus nykyelokuvien tapaan näkyy, mutta turhan silmiinpistävästi vain muutamissa kohdin.

Onnistuneeksi lasken itse myös elokuvan lopun, vaikka se(kin) varmasti mielipiteitä katsojakunnassa jakaa.