Taas eletään pohjolan ihanaa kesää kaikkine mausteineen. Sen hiukan työläämpi puoli on sitkeäjuuriset voikukat pihatiellä ja kasvimaan kitkeminen ties mistä rikkaruohoista. Luonto tosiaankin rehottaa ja heittää haasteen elintilasta. Hetkeksi kun saa salaattipenkin puhtaaksi tunkeilijoista, kohta ne taas pistävät päänsä esiin muhevasta mullasta.
Näinhän se on ollut aina. Kasvit, eläimet ja ihmiset kilpailevat, ja tehokkain voittaa. Metsissä saattaa törmätä sammalen mattona peittämiin kivijalkoihin tai vanhoihin kauan sitten hylättyihin mökkiressukoihin, joiden ikkunoista tunkee pajunvarsia. Muistoja ajoilta, jolloin ihmisetkin joutuivat elämään enemmän luonnon ehdoilla, välillä ei saatu hankittua edes selviytymiselle välttämätöntä. Sitten tuli teollinen vallankumous ja tiedeuskonto, jonka mukaan ihminen alistaa luonnon valtaansa ja kasvattaa hyvinvointiaan rajattomasti. Eipä taidettu silloin vielä oikein hahmottaa, onko hyvinvointia tosiaankin kaikki se, mitä sellaiseksi luultiin.
Aika pitkään oli mahdollista myös se, että entisen elintilan käydessä huonoksi vallattiin uutta. Nyt aletaan kuitenkin olla siinä pisteessä, että populaatio on kasvanut yli reviirinsä kantokyvyn. Eipä tältä pallolta äkkiä muualle lähdetä kelvollista elämää viettämään. Normaalia luonnon kiertokulkua tämäkin; sopulilaumat lisääntyvät ja vyöryvät ja tultuaan liian isoiksi, ravinto ei enää riitä ja kanta romahtaa. Siltikin, karua ja karmeaa, jos kohdalle osuu.
Ihminen on kaikessa viisaudessaan onnistunut sotkemaan systeemin jo aika pahanpäiväisesti. Reviiri on merkattu ties millä; ei vain pissimällä niin kuin joillain muilla lajeilla on tapana. Ilmastopakolaisuus on tulevaa todellisuutta, kuivuus riepoo jo nyt laajoja alueita. Talvea tai viikkoja jatkuvaa vesisadetta kirotessa voi välillä muistaa, että on onni olla täällä pohjoisen perillä, jossa vettä, ja nimenomaan puhdasta sellaista, vielä riittää.
Isoja ja pieniä tekoja tarvitaan. Onko kädenjälkemme todellakin oltava näin suuri? Luonnollista on, että jokainen haluaa merkkinsä tähän maailmaan jättää, mutta voisiko se olla sitä luokkaa, tai vain hiukan suurempi, kuin noissa metsämökeissä? Sellainen, että luonnolla vielä riittää rahkeita vaikka vallata se joskus takaisin. Onko kaikesta edes pakko tehdä niin kovin rakennetun ja valloitetun näköistä? Sellaista, että kaikki on kuorittu sileäksi ja sitten itse päätetty, mikä saa kasvaa ja mikä ei, tai saako mikään kasvaa. Vieraslajihan me itsekin olemme. Jokainen vuorollaan on ennenkin tullut ja mennyt. Onko ihmisen todellakin pakko olla se viimeinen peto?
Näitä miettiessäni ympärilläni leviää upea, vehreä luonto. Lähiseudulla on kuitenkin paljon ihmisiä, jotka kunnioittavat ympäristöään. Istun kesäolohuoneessani ja kiittelen sohvaani ympäröivää ”prinsessaverhoa”, joka pitää hyttyset loitolla, siihen ei tarvita myrkkyä. Voikukille en ole edes tehnyt sodanjulistusta. Taistelu olisikin aika kova, miksi nähdä moinen vaiva, keltaiset kukat ovat kaiken lisäksi oikein kauniita. Ihanaa, kun ei tarvitse kuvitella olevansa kaiken herra ja mestari.
Aicha B.
