Viime viikolla nuoret yleisurheilijat mittelivät EM-mitaleista Suomessa. Oli upeata seurata kisoja, kun mitaleja sateli. Koko joukkue onnistui. Näyttivät urheilevan keskittyneesti, mutta rennosti ja iloisella mielellä. Selittelyjä ei tarvittu, kun ennätykset paukkuivat. Joukkuehenki taisi olla huipussaan ja kaikki saivat voimaa, kestävyyttä ja nopeutta toisiltaan. Hyvä ele oli, että urheilijat kannustivat kentällä myös vastustajiaan. Onkohan aika muuttunut parempaan?
Kisasuorituksia seurataan kaikesta huolimatta yleisössä suomalaiskansallisesti. Aikaisemmin pelkästään kannustettiin vain omia, mutta nyt yleisökin kannusti kaikkia. Jälkipyykkinä tietenkin asiantuntijat astuvat esiin. Jokaisella medialla on omia asiantuntijoita. Joillakin niin viisaita, että tietävät jokaisesta lajiryhmästä. Ainakin omasta mielestään. Eräskin entinen aitajuoksija löytää aina jotain mielestään tärkeää ongelmaa, vaikka juuri olisi voitettu mestaruus.
Suomalaisen asiantuntevuuden keskittymiä ovat kyläbaarit. Niiden pöytien ääressä tiedetään kaikki oleellinen menestyksestä. Etukäteen lynkataan varmuudella muutama, joka ei tiennyt, että pitempi askel ja taajempi tahti auttavat juoksemisessa. Jälkikäteen menestyksen hetkellä ollaan parhaita, mitäs minä sanoin asiantuntijoita. Epäonnistunut saakin sit oikein täyslaidallisen ja paljon yli. Kyläbaareissa asiantuntijat ovat ihan kasvokkain.
Jossakin kuitenkin piileksivät todelliset asiantuntijat. Nämä piileskelijät osaavat käyttää digiverkkoja ihan anonyymin kotikiusatun tavoin. Lehtien viestipalstat ja sosiaalinen media ovat täynnä todellista asiantuntevuutta. Valitettavasti ei kannustavaa ja rohkaisevaa. Näillä palstoilla käydään todellista kisaa siitä, kuka osaa ilkeimmin pistellä.
Voittajia ei ole, vaikka poliisikin välillä joutuu tutkimaan ilkeyden oikeutusta. Näitä uutisia tulee päivittäin, että poliisi tutkii sitä ja sitä kirjoittelua. Samaan aikaan kirjoittelijoiden kaverit Helsingissä leikkailevat poliisin määrärahoja. Kiinnijäämisriski pienenee. Rahaa pitäisi löytyä turvallisuuteen. Kuinkahan paljon suomalainen maksaa siitä, että piirikunnallisten kisojen satasen vitonen on varmasti testattu tarpeeksi usein ja todettu puhtaaksi?
Ihmettelen suuresti, minkälaisen tyydytyksen saavat sellaiset, jotka lähettelevät tviittejään suoraan vaikkapa urheilijoille. Haukkuvat läskeiksi ja turisteiksi. Urheilusta heillä ei taida olla mitään tietoa. He eivät ehkä tiedä sitä työn määrää, jonka jokainen kisoihin selvinnyt urheilija on tehnyt. Merkillisesti luullaan, että suomalaisen pitäisi aina voittaa tai ainakin mitali saavuttaa. Me taidamme kuitenkin olla aika pieni kansakunta, joten jokainen kisoihin selvinnyt on jo voittaja. Eikö asioista voisi nautiskella, vaikkei se suomalainen olekaan ihan kärkijoukossa, onhan sillä kuitenkin hyvät takaa-ajoasemat? Nyt oli mitalisade, joka ei keskeyttänyt kisoja. Ukkossade hetkeksi pysäytti kilpailut.
Oli miten oli, kilpailu on koventunut, kun kaikki ovat käyneet lenkillä ja saleilla. Ei voi kuin iloisena onnitella, että mitalikahveja saavat jotkut juoda. Kahvit ovat kyllä kaikki itseään rääkänneet ansainneet. Kahvin hinta on kivunnut huimasti kuin rima EM-voittaja Alasaarella. Voisivatko nämä lynkkaajat tarjota, kun ovat omasta mielestään nappisuorituksen tehneet?
