Kesä on parhaimmillaan, aurinko paistaa ja luonto kukkii. Näin keskikesällä tuntuu kuin aika pysähtyisi, vaikka toisaalta suree sitä, kuinka päivät kuluvat niin nopeasti. Nyt kukkia on tunnistettavassa muodossa enemmän kuin alkukesästä ja pian alkaa näkyä yhä enemmän jo kukkineita varsia, joista saa vain arvailla, mitä ne vähän aikaa sitten olivat. Joskus ihmetellään, miksi meidän on tiedettävä kaikille lajeille nimet, eikä pelkkä kukkarunsauden ihaileminen riitä. Meille suomalaisille se ei tahdo riittää. Olemme aina kautta historian nimenneet näkemäämme, ja siksi lajinimistö on monesti hyvinkin kansanomainen. Erikoista on myös se, että nimeämme muuallakin eläviä eliöitä. Esimerkiksi kaikilla maailman linnuilla on myös suomenkieliset nimet, monilla kasveillakin.
Minulta usein kysytään kasvin nimeä, kun sitä lapsena kutsuttiin tällä nimellä. Vanha kansanomainen nimi on varmaankin ihan yhtä hyvä kuin uusi tieteen antamakin, joskus jopa parempi. Niinpä virallinen piharatamo on kansanomaisesti rautalehti, ja metsämännylle nimiä riittää useampiakin: on honka ja petäjä, lapinmaassa aihki ja kelo. Englannin kielessä kasvin nimi kertoo sen käytöstä tai tavoista enemmän kuin suomen kielessä. Meidän kansalliskukkamme kielo, jota kansanomaisesti kutsutaan lehmänkieleksi tai kielheinäksi, on Englannissa
lily-of-the-valley, kaunis lemmikki on forget-me-not ja meille viime vuosikymmeninä levinnyt proosallinen pukinparta on jack-go-to-bed-at-noon, koska se sulkee kukkansa keskipäivällä. Amerikassa alkuperäiset asukkaat antoivat piharatamolle nimeksi valkoisen miehen jalanjälki, koska se levisi siirtolaisten mukana kaikkialle, missä he kulkivat.
On sitä kansanomaisia nimiä osattu antaa siis ulkomaillakin. Sähköpostissa tuli kysymys kasvista, jota Italiassa kutsuttiin paimenpojan vessapaperiksi. En ollut tällaista nimeä ukontulikukalle koskaan kuullutkaan, mutta kun asiaa hetken ajatteli, niin miksei, onhan se pehmyt- ja isolehtinen kasvi, Välimeren maissa yleinen monine muine suvun lajeineen. Meillä tuota kukkaa on kutsuttu tulikepiksi ja jopa jätkänkynttiläksi. Tulikukka on sille ulkonäön kautta ihan sopiva nimi, mutta mistä tulee nimeen tuo ukon-alku, sitä en tiedä. Muut meillä harvinaisemmat suvun lajit ovat tummatulikukka ja käentulikukka.
Tulikukka kasvaa kookkaana ja näyttävänä usein asutuksen piirissä pihoilla ja pientareilla, joutomailla ja puutarhoissa. Viime vuosina se näyttää yleistyneen jonkin verran ja olen siitä saanut vuosien varrella useitakin kysymyksiä. Kasvi on kaksivuotinen eli se kasvattaa ensimmäisenä kesänä suurilehtisen ruusukkeen maan pintaan ja valtaa näin itselleen kasvupaikan. Seuraavana kesänä ruusukkeesta nousee kukkavarsi, joka saattaa kohota jopa perimetriseksi. Keltaiset kukat puhkeavat näin heinäkuulla ja silloin kasvi muistuttaa soihtua tai tulikeppiä ja on siitä saanut niemensä. Syksyllä kasvi kuolee, mutta kova ja sitkeä kukkavarsi säilyy vielä seuraavaan vuoteen. Talvella se nimetään talventörröttäjiin muiden samanlaisten kasvien kuten osmankäämin ja kärsämöiden tapaan. Tällöin se karistaa siemenensä talven hangille ja levittäytyy ympäristöönsä. Kerran paikalle ilmaantuva
tulikukka saattaa kasvaa siellä vuodesta toiseen, sillä siemen säilyy maaperässä useita vuosia itämiskykyisenä.
Tulikukka on oikeastaan meille airut eteläisemmistä kasvilajeista. Se on yleistynyt ja levittäytynyt laajemmalle viime aikoina ja sen eteläisiä sukulaisia tavataan nykyään yhä useammin maamme lähialueilla ja jo meilläkin. Ilmaston lämpeneminen luo sille mahdollisuuden menestykseen.
Kysy Tuomolta kasveista -palstalla kasviharrastaja ja Luopioisten kasviston ylläpitäjä Tuomo Kuitunen vastaa lukijoiden kasveja koskeviin kysymyksiin. Kysymyksiä voi lähettää osoitteeseen info@luopioistenkasvisto.fi.
