Kuhmalahti sai oman apteekin vuonna 1926, jolloin pitäjässä aloitti Kuhmoisten apteekin alainen haara-apteekki. Sen ensimmäinen toimipiste oli Puntarissa Lehtosen talossa. Uuteen apteekkiin tilattiin apteekin aloituspakkaus, joka sisälsi muiden muassa suuren määrän rohdoksia. Näistä luonnosta saaduista, kasvi- ja eläinkunnan tuotteista apteekin henkilökunta valmisti lääkkeitä helpottamaan asiakkaiden vaivoja.
Aika ajoi rohdosten ohi, kun valmiit pillerit ja jauheet valtasivat tilaa apteekin hyllyiltä. Kuhmalahden apteekin toimipaikkakin vaihtui vuonna 1960, kun se muutti Puntarista nykyisiin tiloihinsa Pohjan kylälle.
Aloituspakkauksen hankkimisesta kuluu aikaa melkein sata vuotta, kun Kuhmalahden sivuapteekin hoitaja, farmaseutti Liisa Alanko saa tehtäväkseen tyhjentää vanhoista tavaroista apteekin alla olevat kellaritilat. Tyhjennystöissä tulevat vastaan vuosikymmeniä aiemmin tarpeettomiksi jääneet rohdokset, apteekin työvälineet ja alan kirjat. Vanhoja lääkepakkauksiakin kellarista löytyy runsaasti.
Alangon päässä alkaa tyhjennyksen lomassa muhia idea apteekin museohuoneesta, jossa ennenvanhaiset apteekin tuotteet olisivat nähtävillä nykypäivän ihmisille.
Tinktuura tehtiin pirtuun uuttamalla
Näytteille asettelua varten Liisa Alanko tyhjensi erikokoiset säilytysastiat – pullot, metallipurkit ja paperipussit – ja kaatoi niiden sisältöä pieniin muovipusseihin. Pakettien kyljissä olleet etiketit olivat säilyneet niin hyvinä, että niistä pystyi hyvin lukemaan tuotteen nimen ja käyttötarkoituksen.
– Osa rohdoksista oli sellaisia, ettei niitä ollut käytetty kertaakaan. Osa taas oli sellaisia, kuten esimerkiksi hapot ja strykniini, ettei niitä voinut laittaa esille. Pirkanmaan jätehuolto tuli ne hakemaan. Ja kaikkihan jätehuolto olisi vienyt, jos en olisi ryhtynyt tähän, Alanko toteaa ja viittaa apteekin entiseen konttorihuoneeseen työstämäänsä museohuoneeseen.
Valmis museohuone ei vielä ole, vaikka sen avajaisia vietettiin Museoiden iltana torstaina. Rohdosnäytteitä on nyt valmiiksi pakattuina ja kirjattuina näyttelytelineessä 60 pussillista. Yli 90 rohdosta odottaa vielä käsittelyä. Rohdokset ovat kuivattuja kasvien osia, juuria, siemeniä ja lehtiä sekä myös esimerkiksi sian ihraa.
Jotkut rohdokset ovat käytännön kokemuksen kautta tuttuja Liisa Alangolle, joka tuli ensimmäisen kerran töihin Kuhmalahden apteekkiin vuonna 1987, silloin harjoittelijana.
– Mausteneilikka, antiseptinen aine hammaslääkinnässä. Sitä lääkettä olen itsekin valmistanut.
Punaista sormustinkukkaa käytettiin sydämen vajaatoiminnan hoidossa. Siitä rohdoksesta on kehitetty nykyisin käytössä oleva digoxin-lääkevalmiste. Raparperin juuresta valmistetulla uutteella vauhditettiin suolen toimintaa, voikukanjuurta määrättiin uutoksena vatsalääkkeeksi.
– Kuivatuista rohdoksista piti ensin valmistaa tinktuura, yleensä pirtuun uuttamalla. Vasta siitä sitten saatiin vaikuttavat lääkkeet. Käsityötä oli hirveän paljon, vahvistaa Alanko ja näyttää todisteeksi laboratoriopäiväkirjan sivua vuoden 1959 joulukuulta, jolloin miltei joka päivälle on tehty merkintä tehdystä työstä.
– Lääkkeiden valmistusmäärät eivät olleet mitään pieniä. Esimerkiksi voidetta on tehty yksi kilo, hän lisää.
– Lääkkeiden valmistus hiipui 2000-luvun alkupuolella lähes kokonaan. Päiväkirjamerkintöjen mukaan valmistin viimeisen erän Mustan parran yskänlääkettä vuonna 2007.
– Aiemmin, 1990-luvun alussa kokeilimme apteekkari Eila Tervolan kanssa vetolaastareiden tekoa vanhan, vuodelta 1923 olevan apteekkireseptikirjan ohjeen mukaan. Vetolaastareilla irrotettiin syyliä, känsiä ja tikkuja.
Farmaseutti Liisa Alanko sanoo nyt, että hän ei palaisi niihin aikoihin, jolloin lääkkeitä valmistettiin apteekissa käsityönä.
– Silloin lääkkeiden vahvuudet olivat melkoista hakuammuntaa, koska ei pystytty määrittämään lääkkeiden tarkkoja pitoisuuksia. Nyt lääkkeet ovat tasalaatuisempia.
Lääkkeen nimi viittasi vaivaan
1980-luvulla tuli mahdolliseksi palauttaa apteekkiin käyttämättä jääneitä ja vanhaksi menneitä lääkkeitä. Kuhmalahdella Eila Tervolan ideoimana palautuspakkauksista alettiin jättää mallikappaleita apteekin varastoon, minkä ansiosta museohuoneessa on esillä kattava valikoima 1950- ja 1970-luvulla käytössä olleita teollisia lääkepakkauksia.
Tuohon aikaan oli tapana nimetä ainakin osa lääkevalmisteista niin, että nimi jollakin tavalla viittasi hoidettavaan vaivaan.
– Vomyl helpotti pahoinvointia, Unital auttoi nukkumishäiriöihin, Autotabletti hillitsi matkapahoinvointia, Alanko antaa esimerkkejä.
Vasta 1980-luvulla apteekeille tuli velvollisuus neuvoa asiakkaita lääkkeiden käytössä.
– Sitä ennen ei edes saanut neuvoa. Se katsottiin silloin jotenkin lääkäreiden yksinoikeudeksi.
Lääkkeen käyttäjän oli syytä kuunnella lääkärin antamat ohjeet lääkkeen annostuksesta, sillä 1950-luvulta 1970-luvulle lääkepakkausten kyljistä puuttuivat annostusohjeet. Myös puuttui tieto valmisteen viimeisestä käyttöpäivästä.
Apteekki oli aina auki
Liisa Alanko rakensi museohuoneen apteekin entiseen konttorihuoneeseen. Sillä, että huone on konttoritilaksi verraten iso, on oma tarinansa.
– Tässä oli ennen sänky, Alanko esittelee ikkunan vastaista seinämää.
– Apteekilla oli ympärivuorokautinen päivystys. Se oli aina auki. Apteekkari asui tässä yläpuolella ja hän oli käytännössä se, kuka yleensä päivysti. Mutta jos hän oli jostain syystä poissa, työntekijän piti yöpyä täällä. Myöhemmin päivystämiseen apteekissa tuli helpotus, kun apteekkari Lempi Rämö anoi lääkintöhallitukselta luvan, että työntekijät saivat päivystää kotona, mutta apteekin ovessa tuli olla tieto, mistä työntekijän tavoittaa pyhisin.
Museohuoneen tekijä täydensi konttoritilan kalustusta rakentamalla sinne itse näyttelytasoja ja pyörillä varustetun rohdostelineen. Suomessa hyvin ainutlaatuisen apteekkimuseon – Turussa on yksi ja Mäntässä toinen – tekemiseen hän sai 1000 euron suuruisen tuen Björkvist-rahastosta.
Museohuoneen avajaiset Museoiden iltana oli yleisömenestys: vieraita kävi arviolta yli 90. Nyt museohuoneeseen pääsee tutustumaan apteekin aukioloaikoina.
