Kodissa on yhtäkkiä kovin hiljaista. Nuorten puheensorina on vaimennut. Olen ajatuksineni yksin. Yhtäkkiä talo tyhjentyi elämän äänistä.
Talvella lähti esikoinen, kesän väistyttyä jo kuopuskin. Rinnassa on haikeus. Välillä tuntuu kuin sydämessä olisi ammottava aukko. Se yrittää kestää.
Tyhjä sänky. Tyhjä huone. Joitakin tavaroita lähtijästä muistuttamassa. Matto sentään vielä lattialla. Koiralla on tilaa vaeltaa huoneesta toiseen. Välillä tuntuu, että se on yhtä eksyksissä kuin minä. Senkin lauma on hajonnut. Ja miten nopeasti kaikki kävi.
Lähtöjen välissä vain puoli vuotta. Ei ole ihmekään, että kipuilen. Suuri elämänsisältö, rakkaat lapset, ovat lähteneet omiin koteihinsa.
Näin sen toki pitääkin mennä. Haikeuden rinnalla tuntee ylpeyttä. Ylpeyttä siitä, että nuoret uskaltavat lähteä kokeilemaan omia siipiään. Ja aina voi tulla lapsuuskotiin, jos elämä ei jostain syystä kannakaan. Ei sekään olisi mikään häpeä.
Olemme mieheni kanssa murroskohdassa. Taas olemme kaksin. Lapset todellakin ovat vain lainassa. Nyt meidän pitää taas opetella elämään itsellemme ja toisillemme. Toki aina parempi, jos näin on tehnyt jo ennen kuin lapset muuttavat omilleen.
Muutenkin on vaarallista elää pelkästään lasten kautta. Jotenkin tuntuu, että tähän ansaan on kovin helppoa sortua. Väistämättä sitä kyselee aina lasten kuulumisia, tekemisiä ja menoja. Oma itse ja se siippa vierellä voi jäädä aika statistiksi lasten touhujen ympärillä pyörittäessä.
Missä neuvotaan, että kannattaisi lasten vielä ollessa kotona vaalia omia harrastuksia ja parisuhdetta? Lapsilla on kuitenkin oma elämänpiirinsä, harrastuksensa ja ystävänsä. Näiden merkitys vain kasvaa lasten kasvaessa, ja vanhemmat jäävät vähän sivummalle väistämättä. Heille on hyvä oppia antamaan tilaa, myös tilaa kasvaa.
Viime kuukausina olen pohtinut paljon elämän merkitystä. Olen kokenut silkkaa merkityksettömyyttäkin lasten muutettua omilleen. Kuka minua enää tarvitsee? Miten osaan ylipäätään elää ilman lasten jatkuvaa läsnäoloa?
Onneksi jälkikasvu ei ole hävinnyt mihinkään. Kyllä he tulevat käymään, varsinkin, jos tarjolla on hyvää ruokaa. Koetan olla läsnä silloin, kun he tulevat. Muun ajan yritän opetella elämään tätä uutta elämänvaihetta, jota kukaan ei opeta. Jossain vaiheessa ehkä opin – pakkohan se on.
Nyt kuitenkin pitää olla itselleen armollinen. Onneksi saan vertaistukea koirasta. Sen turkkiin voin hätätapauksessa tirauttaa vaikka muutaman kyyneleen.
