Vielä 1880-luvulla Suomessa oli niittyjä enemmän kuin varsinaisia peltoja. Niittyjen pinta-alaksi arvioitiin 1,6 miljoonaa hehtaaria. Maatalouden tehostuessa pääosa niityistä raivattiin pelloiksi ja niittyjen määrä hupeni vauhdilla. 1900-luvun alussa niittyjen väheneminen nopeutui, 1901–1910 Hämeen niittyala väheni 50 prosentilla. Vielä vuonna 1958 niittyjä oli 58 000 hehtaaria.
Ennen peltoviljelyn kehittymistä karjan talvirehut täytyi löytää luonnonniityiltä, järvien ja jokien tulvaniityiltä ja erilaisilta pientareilta. Matalilta rannoilta voitiin kerätä talteen kortteet ja kaislat, jotka niitettiin pitkävartisella viikatteella, vedettiin rantaan ja kuivattiin. Yleensä tämä veden varassa oleva rehu korjattiin talteen vasta syksyllä ja joskus vasta vesien jäädyttyä, mikä helpottikin työskentelyä. Kortteet ja järviruoko eivät olleet hyviä rehuja, mutta kaikki oli kerättävä, mitä suinkin talveksi saatiin. Suomaita ojittamalla ja järviä laskemalla syntyi suo- ja tulvaniittyjä.
Myös Tauno Sairiala kuvaa kirjassaan ”Onnellinen köyhyys”, kuinka Laipanmaalla Ruokovehmaan väki keräsi heinää niityiltä, soilta ja järvien rannoilta. Heinää tehtiin jopa kilometrien päästä ja kaikki kerättiin talteen, mitä vähänkin nurkissa kasvoi. Lehtikerppuja tehtiin pajupuskista ja varastoitiin pystyyn isojen kuusien juurille. Talvirehun kerääminen oli kuitenkin tärkeää, ja sitä jouduttiin keräämään myös kaukaisilta niityiltä ja kuivilta nevoilta. Silloin näille ”kaukoniityille” piti lähteä useammaksi päiväksi. Niityillä oli pienet ladot, joissa sitten yövyttiin ja joihin heinät voitiin varastoida. Etenkin Pohjanmaalla nevaniityt olivat ahkerassa käytössä. Niittypirteillä saatettiin asustella heinätöissä parikin viikkoa.
Entisaikaan lehmät pärjäsivät heikommalla rehulla. Tai oikeammin heikon ravinnon takia lehmät eivät tuottaneet talvella maitoa. Lehmät huilasivat talvikauden kevättä ja laitumelle pääsyä odotellen. Laidunmaat ja erilaiset hakamaat olivat yleensä entisiä kaskimaita. 1990-luvun alussa käynnistettiin perinnemaisemien inventointi ja silloin arvioitiin, että arvokkaita niittyalueita löytyy enää 20 000 hehtaaria. Perinnebiotoopit ovat ihmisen aikaansaamia, mutta ne ovat myös osa luonnon monimuotoisuutta ja siksi tärkeitä säilyttää ja ylläpitää. Niityt kuuluvat maaseudun kulttuuriperintöön.
Niittyjen mukana katoaa myös moni niistä riippuvainen eläin- ja kasvilaji. Ennen tavalliset päivänkakkara ja ahomansikka ovat menettäneet kasvualastaan jopa 80 prosenttia. Päiväperhosista joka toinen on vähentynyt. Niittyjen katoamisen mukana arvellaan noin 200 eläin- ja kasvilajin tulleen uhanalaiseksi. Ilman erityisiä hoitotoimia niityt ja kedot katoavat ajan kuluessa. Nykyajan ketoja edustavat tienvarret ja penkereet, joista vielä muutamat ketokasvit löytävät kasvupaikan. Vanhojen umpeutuneiden niittyjen ensihoitoa ovat vesurointi, hakkuutähteiden poisto ja alueen niitto. Lampaiden tai hevosten käyttö laiduntamiseen auttaa niittourakkaa.
Pirkanmaan ely-keskus on tehnyt hyvää työtä alueensa perinnebiotooppien kartoittamisessa ja hoidon suunnittelussa. Toivon mukaan esimerkiksi Helmi-ohjelman avulla saadaan viimeiset niittyalueet hoidon piiriin. Vielä 1960-luvulla saattoi Pirkanmaallakin törmätä metsäniittyjen tai soiden laitamilla lahoamassa oleviin pikkulatoihin, joissa aikoinaan oli säilytetty niittyheiniä ja kenties yövyttykin heinätöiden lomassa. Nyt nämä viimeiset niittypirtit ovat kadonneet, hiljalleen maatuneet ja peittyneet sammaleeseen.
Sauli Sarkanen
