Asuin aikanaan melko pitkään yksiössä Hervannassa. Kun mieheni tuli sinne ensimmäisen kerran, hänen spontaani kommenttinsa oli, että: ”Sinähän asut putkassa”. Mahduimmehan me sinne parisänkyyn ripirinnan, mutta urheiluvälineiden ja muiden tavaroiden kanssa teki tiukkaa. Yksi kaverimme vitsailee niiltä ajoilta, kuinka hän nukkui meidän lattiallamme pää keittiössä ja jalat olohuoneessa.
Pieni on kaunista ja monelle ihanteellinen ratkaisu; ei ole turhaa siivottavaa eikä hukkatilaa. Meitä on kuitenkin moneksi, samoin elämäntilanteita. Menneinä aikoina asui paljon perheitä, äiti, isä, taata, täti ja lauma lapsia mökeissä ja asunnoissa, joissa oli yksi pieni huone uuneineen. Siellä sitten kokattiin, syötiin, tehtiin puhdetöitä, nukuttiin ja tietenkin laitettiin alulle lisää lapsia. Nykyisin taitaisivat viranomaiset jo puuttua tällaiseen elämään lastensuojelulain nojalla. Silloin ei kaikilla ollut vaihtoehtoja.
Onneksi meillä yleensä kuitenkin on paremmat mahdollisuudet päättää, missä asumme. Aikanaan myin ”Putkan” ja aivan riemuissani huomasin, että sillä tulolla sain Onkkaalasta tilavan kolmion ja remonttirahat. Tuo talo on vanha, viime vuosina kerrostalojen uudisrakentaminen on keskittynyt yksiöihin ja kolmiotkin on ahdettu neliömäärään, jossa aiemmin on ollut kaksio.
Entäpä hinnat? Tampereella kerrostalojen toteutuneet myyntihinnat ovat yli kolme tuhatta euroa neliöltä, keskustassa liki neljä ja puoli tuhatta. Valtakunnassa on kova huoli siitä, miten saataisiin kansa sikiämään lisää nuorta sukupolvea. Toisaalta on jo pitkään hoettu mantrana, että ihmiset muuttavat kasvukeskuksiin ja tulevaisuutta pitää suunnitella tämän mukaan. Kenellä on varaa ostaa tilava perheasunto näillä hinnoilla. Lapsenteko isompien kuunnellessa ja katraan kanssa eläminen ei meiltä nykyihmisilta enää yksiössä luonnistu, eikä tarvitsekaan. Vuokrat luonnollisestikin peilaavat asuntojen hintoja.
Oma toiviomatkani jatkui Onkkaalan ”City-kolmiosta” reilusti maalle, idylliseen kylään, 100 vuotta vanhaan hirsitaloon, jossa on pönttöuuni, isot ulkorakennukset, maakellari, marjapensaat, luumupuut ja suuri piha. Tämäkään muutos ei tullut kalliimmaksi kuin edellinen. Samalla rahalla saisi vielä enemmän, jos muuttaisi Itä- tai Pohjois-Suomeen. Siinä vain tulee vastaan monelle karuna realiteettina jo pitkästi käytännön ratkaisuissa toteutetun ”väki muuttaa kasvukeskuksiin” -mantran ja muiden ison luokan ratkaisuiden seuraukset: ei ole työpaikkoja, joukkoliikennettä eikä peruspalveluita.
Jokaisella pitäisi olla oikeus valita itselleen sopiva asumismuoto ja -paikka, mutta näyttääpä tämä koko ajan vain rajoittuvan. Kaupungeissa ehdot sanelee asuntojen koko–hintasuhde, maalla palvelut ja työpaikat, joita ajetaan aina vain ahtaammalle. Sodan jälkeen Suomi onnistui evakoiden integraatiossa. Maa haluttiin pitää asuttuna ja kulttuuriltaan ja murteeltaan, jopa kieleltään, erilaiset ihmiset sijoitettiin hajautetusti alueille, joiden oletettiin edes jotenkin muistuttavan heidän menetettyä kotiseutuaan. He olivat äärimmäisen kovilla, mutta siitä se elämä lähti. Nykypolitiikassa me maallemuuttajat ja maalla pysyvät olemme vastarannankiiskiä. Vai olemmeko sittenkin isoa koskea ylävirtaan ponnistelevia lohikaloja. Tulevaisuus näyttää, mitä seuraavaksi.
Aicha
