Aiemmin syksyllä poikkesimme Leena-tädillä. Hän istui tuolilla iän pikkuruiseksi kutistamana, mutta haperoisen ulkokuoren alla oli aivan sama Leena kuin joskus nuorempanakin. Yleensä päivät kuluivat televisiota katsellen ja nykyajan tapahtumat olivat hänellä hyvin tiedossa. Ajatukset lensivät ja tarinaa riitti.
Kun kysyin, muistiko hän vielä asioita lapsuuden Karjalasta, aukesi sanainen arkku ja tarinoita alkoi tulvia iloisen naurun säestämänä. Kerran oli mäkeä laskettu kirnunpuolikkaalla. Kertoja ihmetteli, mitä kaikkea lapsen mieleen voikaan tulla; että kirnunpuolikkaalla! Parhaan kaverin, naapurinpojan, kanssa oli kovin hauskaa tehdä hankikantosiin leipiä, joiden keskelle iskettiin reikä heinäseipäällä. Naapureista piti kyllä jälleen kerran mainita, etteivät ne sukua olleet. Kaikkihan tiesivät heidät kommunisteiksi, kun yksi oli ollut Terijoen hallituksessa maanviljelysministerinäkin.
Sukulaisista puheenollen huomasin kysäistä, Alexander Saxelìnista, hänellähän oli sama sukunimi, kuin Leena-mummolla. Kyllä, tuo aikansa tanssijatähti ja Kansallisbaletin balettimestari oli aika läheistäkin sukua, vaikka ilmeisesti ”vääränkoivun kautta”, niin kuin Aaro-vaari olisi asian ilmaissut. Viipurissa taiteilija syntyi ja Pietarissa opiskeli. Pietarihan oli aiempien sukupolvien karjalaisille lähialuetta, siellä käytiin paljon töissä ja suurkaupunkiin myytiin ruokaa ja muita tuotteita. Kanssakäyminen oli vilkasta ja taloudellisesti erittäin kannattavaa.
Herrojen saleista tarinapuro palasi kotitanhuville, siihen kuinka he kerran lähtivät siskon kanssa hakemaan lehmiä metsästä. Yhtäkkiä vähän matkan päässä näkyi puun takana piilotteleva desantti. Kyllä saivat lapset jalat alleen ja juoksivat kiireesti kotiin, vaikka yllätetty mies ei mitenkään yrittänyt heitä lähestyä. Pikkutyttöjen karjanhaku ei suinkaan ollut asioita, joista selustaan tiputettu vakoilija olisi innostunut sodanjohdolle raportoimaan. Muistot Karjalasta päättyivät siihen, kun Leena istuu hevosrattailla ja katselee, kuinka koti etääntyy eikä sinne koskaan enää palata.
Tämän kuvan jälkeen kertoja yllätti meidät. Hän vakavoitui: ”Venäläiset ovat kärsineet niin paljon, he ovat kärsineet niin paljon. Ei ihme, että he lähtivät mukaan vallankumouksen tekemiseen. Tiedättehän, siellä oli maaorjuuskin.” Sanat tulivat harvakseen ja painokkaasti. Tyttäreni sanoi myöhemmin, ettei tämä häntä yllättänyt; ainahan Leena oli ollut heikkojen puolella.
Lähdettyämme mietin, miksi olin jättänyt kertomatta, että vain muutama kymmenen kilometriä leikkipaikoilta, sieltä, missä ennen laskettiin mäkeä kirnunpuolikkaalla, on nyt hieno laskettelukeskus, jossa on jopa tanssittu nykytsaarin tyttären häitä. Seudulle on hovi rakentanut myös Igoran formularadan, johon piti tänä vuonna tulla jopa F1-sirkus. Hallitsijan muiden tekemisten vuoksi tämä on siirtynyt hamaan tulevaisuuteen. Eipä tuollaisen kertominen olisi oikeastaan Leenaa hämmentänyt, todennäköisesti hän hämmästelyn jälkeen olisi nauranut makeasti sattumalle; hänellähän oli laaja ymmärrys siitä, millaisessa suhteessa maailman isot ja pienet asiat ovat.
Leena, lasteni täti, kuoli syyskuun lopussa 84-vuotiaana.
