Pyhäinpäivän tienoilla hautausmaita valaisee kaunis kynttilöiden paljous. Jokaisen sytytetyn kynttilän taakse kätkeytyy lukemattomia tarinoita ihmisten elämästä ja kuolemasta. Haudoille tuodut kynttilät kertovat tärkeistä ihmissuhteista, rakkaudesta, välittämisestä ja kaipauksesta. Kynttilät saavat sanoittaa jotakin siitä tunteesta ja kaipauksesta, jolle ei aina löydy inhimillisiä sanoja. Mukaan mahtuu myös ikuisuuden kaipuuta ja toivetta siitä, että kuolema ei sittenkään olisi kaiken loppu.
Pimeässä marraskuun illassa palavien kynttilöiden liekki tuo valoa pimeyden keskelle. Kristillisen perinteen mukaan palava kynttilä muistuttaa meitä Kristuksesta, taivaallisesta valon tuojasta. Kristus on valo, joka tuo toivon kuoleman varjojen maassa eläville.
Kuoleman varjojen maahan kuuluu kaiken katoavaisuus. Viimeistä sanaa ei kuitenkaan sano kuolema, sillä kristityn ihmisen elämän horisontissa häämöttää aina valo. Kuolema ei ole kaiken loppu vaan uuden iankaikkisen ajan alku. Siksi kristityt ovat kautta vuosisatojen ajatelleet kuolemaa syntymäpäivänä uuteen, iankaikkiseen elämään. Kristillisen toivon pohjana ovat Jeesuksen sanat: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.” (Joh. 11:25,26)
Kristuksen ristinkuoleman tähden tie taivaaseen on auki. Oma matkamme ajallisten haasteiden keskellä jatkuu, mutta monet rakkaamme ovat toivomme mukaan päässeet jo perille rauhan maahan. Maailmassa me elämme keskeneräisyyden ja katoavaisuuden keskellä, mutta kuitenkin saman Jumalan hoidossa kuin rajan ylittäneet rakkaammekin. Kerran saamme olla yhdessä Jumalan kasvojen edessä ja viettää suurta juhlaa.
Kristitylle kynttilä ja sen palava liekki on merkki toivosta. Se muistuttaa meitä siitä, että edessämme on kirkastuvaa.
Suo, Herra toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!
(VK 600:3)
Markku Viitala
Kappalainen, Kangasalan seurakunta
